Pop-Jazz-opetus

Suomalaiset eroavat naapureistaan ruotsalaisista, norjalaisista, virolaisista ja muistakin monella tavalla. Eräs merkittävä ero naapurimaihin nähden on naapurihistoria. Suomalaisten historiassa naapureita oli harvassa. Siihen aikaan kun muu Eurooppa alkoi teollistua (1700-1800 luvuilla) täällä elettiin vielä hyvin hiljaisten kylien aikaa. Perheet olivat kyllä isoja, mutta naapurit kaukana, usein muutaman kilometrin päässä ja nekin yleensä sukulaisia. Satunnaisiin vieraisiin suhtauduttiin epäluuloisen varovasti, niin varovasti että vierailta tuskin opittiin uusia taitoja tai tapoja eikä heidän tarinoitaan kuunneltu. Toki perheillä oli omat tapansa ja vaikutteitakin oli otettu, mutta kun kanssakäyminen vieraiden (kulttuurien) kanssa rajoittui välttämättömään tavararoiden ja hyödykkeiden vaihtamiseen tai hankkimiseen ei taiteen ja luovan kulttuurin kehittymiselle ollut sijaa. Ne alueet Suomessa, jossa taiteita ja muita kulttuuriharrastuksia siihen aikaan oli, olivat harvat ja yleensä ruotsinkieliset.

Mutta on Suomi myös siitä harvinainen maa, että täällä on mahdollista saada ns. popjazz -soitonopetusta jo ihan perustasolla. Muualla maailmassa näyttäisi soitonperusopetus, eli ne tekniset perustaidot, joita tarvitaan instrumentin hallinnassa, olevan samat kaikille (musiikinlajeille) vasta myöhemmin keskitytään eri musiikkityyleihin ja musiikin eri alalajeihin ja niiden tekniikoihin.

Poikkeuksena maailmalla ovat  tositeeveetyyppiset nopeasti julkkikseksi “koulut”, joissa päähuomio kiinnitetään viihdyttämiseen ja järjestävän yrityksen mahdollisimman nopeaan ja tehokkaaseen taloudelliseen hyötyyn. Niissä “opetuksessa” keskitytään helposti omaksuttaviin asioihin, joissa oppilaalle luodaan mielikuva oppimisesta, tärkeintä on luoda oppilaalle tunne siitä, että hänestä on tulossa julkkis. Suomestakin sellaisia toki löytyy.

Muistan vielä hyvin kuinka 1970-luvun alussa vaadittiin ns pop-jazz-opetusta Suomeen, sitä kuulemma oli jo muissa maissa saatavilla. Itsekin silloin Sibelius-Akatemiaan hiukan kyllästyneen olin kovasti menossa USA:n jazz-opintoihin, minun opinnot tosin vaihtuivat kotimaan keikkoihin, mitä nyt Ruotsissa välillä keikkailin. Suomalaisen rytmimusiikin eli pop-jazz-opetuksen puutetta perusteltiin mm vertailulla Berklee School of Music’iin, tosin useimmat täällä ja varsinkin omaa popjazzgurun uraa luonut Klasu J.eivät ilmeisesti tienneet tai ymmärtäneet sitä, että Berkleen opiskelijoilla pitää jo tullessa olla vankka oman instrumentin soittotaito ja musiikin tuntemus.

Hinku pop-jazz-opetukseen oli 70-luvun alussa kova Suomessa, mutta kellään ei tuntunut olevan oikein käsitystä, mitä se tarkoittaa. Klaus Järvinen touhusi kaveriensa kanssa omaa Pop-jazz-opistoaan eli Ogelia. Hiukan vastaava oli Mape Lappalaisen johtama Tapiolan yhteiskoulun bigband, jonka merkitys pedagogisesti oli monelle merkittävä, mutta siellä piti perussoittotaito olla ennen kuin bändiin pääsi. Sibelius-Akatemiaan haluttiin myös jazz-opetusta. Myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella oli pop-jazz- opetushalukkuutta.

Kiivaimmin pop-jazz-perusopetusta ajoivat muutamat muusikot, jotka halusivat siitä itselleen tulonlähdettä ja negatiivisinta oli se, että asia myös toteutui yksittäisten ihmisten mielipiteiden ja arvojen pohjalta.

Kun opetus uusissa pop-jazz-opistoissa käynnistyi piti kehittää järjestelmä, jolla karsitaan halukkaita tulijoita sillä hakijoita riitti, olihan nyt vihdoin mahdollisuus saada “kivaa” musiikinopetusta. Vaikka pop-jazz-opistot markkinoitiin moderneina laitoksina oppilaaksiotossa noudatettiin hyvin konservatiivista pääsykoejärjestelmää erilaisine testeineen. Edesmennyt muusikko Seppo Rannikko, joka ei erityisemmin kuulunut “Klasun” ihailijoihin sanoi, että “Ogeliin on helpompi päästä opettajaksi kuin oppilaaksi, vaikka ei opettajaksikaan pääse jos ei tunne Klasua”.

Kaikkia suomalaisia rytminusiikkiopetuslaitoksia vaivasi syntyessään se, että ne olivat käytännössä hyvin pienen piirin järjestelmiä eli muutaman muusikon (rumasti voisi sanoa) kyhäelmiä. Se synnytti niihin asenneympäristön, joka niitä on vaivannut siitä lähtien. Vaikka perussoittotaitoa oli maailmassa ja erityisesti Länsi-Euroopassa opiskeltu ja opittu satojen vuosien ajan perinteisillä hyväksi havaituilla menetelmillä ja niin olivat tehneet myös useimmat menestyneet rytmimuusikot syntyi Suomeen koulukunta, jossa perinteinen perussoittotaidon hankkiminen etydeillä ym tylsyyksillä sivuutettiin ja siirryttiin suoraan “kivoihin” asioihin. Nyt 40 vuotta jatkunut suomalainen pop-jazz-opetus ei juuri näy menestyksenä maailmalla. Bändien ja muusikoiden listasijoitusten ja taloudellisen menestymisen vertailu esimerkiksi Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan on Suomen kohdalta karua luettavaa.

Suomeen on kasvanut valtava joukko soittimensa teknisesti taitavia, välillä suorastaan akrobaattisia muusikoita, joiden musiikillinen arvomaailma on kapeampi kuin osaaminen. Hiljaisen kylätien kulttuuri on unohtunut.

Suomalainen rytmimusiikki alkoi kehittyä nopeasti noin 1920 -luvulla ja aina 1960 lukuun asti vaikutteita otettiin monipuolisesti läheltä ja kaukaa, idästä, etelästä ja lännestä. Tämä kehitys tuli tiensä päähän noin 1970-luvulla ja 80-luvulla se pysähtyi. Suomenkielistä rokkia ja iskelmää tehtiin entistä enemmän, mutta yhä vähemmistä aineksista. Seitsemänkymmentäluvulla pop-jazz-opetusasiaa katsottiin selkeästi vaihtoehtona Sibelius-Akatemian ja konservatorioiden pelkästään klassiseen musiikkiin perustuvaan opetukseen. Muut pohjoismaat pärjäsivät rytmimusiikinalueella silloin(kin) paremmin kuin Suomi, tämän asian luvattiin korjaantuvan kunhan saamme pop-jazz-opetusta Suomeen. Vaan kuinkas sitten kävikään? Klassisessa musiikissa Suomi on kokoaan isompi maa, pop-musiikissa edelleen kääpiö.

Ja tietenkin on totta, että Suomesta löytyy myös kansainvälisesti menestyneitä rytmimuusikoita, mutta uskon että heidän määränsä olisi suurempi jos musiikinperusopetuksessa olisi otettu mallia esimerkiksi Ruotsista.