Soittajakoulusta vapauteen

Jo 60-luvulla alkanut nuorison “radikalisoituminen” jatkui 70-luvun puolella, varsinkin opiskelijaelämä oli aktiivista ja jopa jonkinlaisia hippejä näkyi, mutta erityisesti vasemmistolaisuus ja kommunismi olivat “in”. Eräs parhaita kavereitani soittajakoulussa oli Jukka Palsanen, joka ei ollut sen paremmin hippi kuin kommarikaan vaan (toisin kuin minä siihen aikaan) kokoomuslainen. Vaikka Jukka ei ollut hippi eikä kommari oli hän tietyn lajin anarkisti ja oman tien kulkija. Meitä alkoi kiinnostamaan ajatus, että Soittajakoulun “kurista ja kärsimyksestä” on päästävä irti. Selvitimme mitä voisimme asialle tehdä ja tuloksena oli tieto siitä, että voisimme “vaihtaa osastoa” eli siirtyä sotilasmusiikkiosastolta yleiselle osastolle.

Olin kesän 1970 vielä Soittajakoulussa, jossa ylläpidettiin kesäleiriperinnettä. Nuoremmat oppilaat viettivät n 3 viikkoa Vierumäellä soitto/urheilu/kuntoilu -leirillä. Leirin tarkoitus oli nostaa oppilaiden sekä fyysistä että soittokuntoa ja olla muutenkin vaihtelua arkeen, siinä leiri onnistuikin. Tapasin Vierumäellä  Mervi Tammen, joka oli siellä jollain urheiluleirillä kaverinsa kanssa, vietimme Mervin kanssa paljon aikaa yhdessä Vierumäellä ja taisimme lähteäkin sieltä yhdessä, vaikka leirimme loppuivat eri aikaan.  Vierumäen opistossa pidetyn kesäleirin ohjelmaan kuului perinteistä työntekoa kuten ojan kaivuuta ja mädäntyneiden ruohojen lapioimista tunkiolle, mutta myös yhteissoittoa ja soiton harjoittelua, illat olivat vapaita. Jostain syystä Jukka Palsasella oli leirillä skootteri käytössään ja sillä mentiinkin, Jukka ajoi ja minä kyydissä, kovaa vauhtia pitkin Vierumäkeä ja laulettiin Born To Be Wildia. Skootteri jonka kyydissä kaksi lyhyttukkaista nuorta miestä, ei ollut ihan Easy Rider -meininkiä, mutta jotain kai se kertoi vapaudenkaipuusta. Mervin tapaaminen lisäsi vapaudenkaipuuta ja opetti minut tykkäämään poliittisista lauluista. Leirin aikaan alkanut seurustelu jatkui leirin jälkeen melkein vuoden. Mervi oli melko kiivas kommunisti siihen aikaan ja minä taas vastaanottavainen aatteelle, jossa silloisen käsitykseni mukaan ei sorrettu ketään eikä varsinkaan heikompia. Olin vielä kesän -70 Soittajakoulussa, mutta Mervin myötä halusin olla näkyvästi vasemmistolainen ja se johti moniin ristiriitoihin  Soittajakoulun johdon kanssa. Soitto-oppilaat pitivät armeijan vaatteita koko ajan lukuunottamatta lomia ja anottuja vapaita. Soittajakoulussa harmitti pakollisen “koulupuvun” lisäksi myös tukan lyhyenä pitäminen, hippiaikana se ei ollut muodikasta.

Kiusallinen ja ehkä merkittävin ristiriitatilanne syntyi eräällä keikkamatkalla armeijan bussissa. Oli kesäpäivä, bussi ajeli Mannerheimintietä pohjoiseen, en muista mihin olimme menossa, mutta olimme  Hesperian puiston kohdalla kun koulun johtaja Esko Juuri huomasi pasuunakotelossani olevan, melko isokokoisen tarran.

Soitto-oppilaiden “koulupuku”, oli samanlainen kuin varusmiesten vaatetus, ainoastaan siniset kauluslaatat ja G-avain poletit erottivat soitto-oppilaat varusmiehistä ja tietysti lapsenkasvot, jollaiset monella oppilaalla vielä oli. Musiikkiyliluutnantti Esko Juuri oli Soittajakoulun johtaja siihen aikaan. Olimme soittokunnan juhlavaatteissa (armeijan) menossa keikalle. Bussissa Esko huomasi pasuunakotelossani olevan FNL:n eli Vietnamin kansallisen vapautusarmeijan tarran ja ehkä Sadankomitean merkin harmaassa armeijan takissani. Esko totesi suorasukaisesti, että Suomen armeijan vaatteissa ei pidetä vieraan armeijan tunnuksia, toteamustaan hän ryyditti tukistamisella. Esko Juuri oli tietysti oikeassa, mutta tukistaminen täytti maljan, auktoriteetit ja “kuri” riittivät. Päätin lähteä sisäoppilaitosmaisesta Soittajakoulusta ja hakea siirtoa Sibelius-Akatemian yleiselle osastolle.

Sotilasmusiikkiosasto > yleinen osasto

Kun muutamaa vuotta myöhemmin olin varusmiespalvelun aikana Turun laivastonsoittokunnassa, jota johti samainen Esko, oli tarraepisoodi jo unohtunut. Esko Juuri kysyi tulisinko varusmiespalveluksen jälkeen soittokuntaan pasunistiksi, mutta se ei tuntunut silloin hyvältä ajatukselta. Esko Juuri oli todella hajamielinen eikä aina muistanut edes sitä, mihin oli menossa saatika sitten jotain muutamaa vuotta aiemmin tapahtunutta pientä tarraepisodia. Muutenkin Esko oli kuin toinen mies, mukava reilu ja toverillinen, mutta niin ehkä minäkin.

Nuoriso- ja opiskelijaelämä oli 1969-70 Suomessa monella tavalla aktiivista, oli jopa jonkinlaisia hippejä mutta erityisesti vasemmistolaisuus ja kommunismi olivat “in”. Eräs parhaita kavereitani soittajakoulussa oli Jukka Palsanen joka, toisin kuin minä siihen aikaan, oli enemmänkin Kokoomuslainen. Jukan kanssa aloimme keskustella ja pohtia, että tästä Soittajakoulun “kurista ja kärsimyksestä” on päästävä irti. Selvitimme mitä voisimme asialle tehdä ja selvityksen tuloksena oli tieto siitä, että voisimme “vaihtaa osastoa” eli siirtyä sotilasmusiikkiosastolta yleiselle osastolle. Asiaan vaikutti tyttöystäväni Mervi, joka ei hirveästi tykännyt “armeijan vaatteissa” liikkuvasta poikaystävästä (hän oli 16 minä 17) enkä minä seurustelua häiritsevistä “kotiintuloajoista” soittajakoulussa.

Syksyllä 1970 aloitin Sibelius Akatemian yleisellä osastolla pasuuna pääaineena.

Siirto Sotilasmusiikkiosastolta Yleiselleosastolle onnistui hyvin. Opiskelijaelämä alkoi siitä kun Alibin, ravintola Domus akademikan, kellarissa jaettiin SYL:n opiskelijakortit. Aloitin opiskelun muiden lailla ilmoittautumalla sopiville kursseille jne. Tutustuin uusiin opiskelijakavereihin, kävin tunneilla, soitin Akatemian puhallinorkesterissa, kuuntelin musiikinhistoria- ja terminologialuentoja jne. Päivät menivät pääosin Akatemiassa Pohjois-Rautatienkadulla, mutta aika usein myös Punanurkassa Simonkadun ja Yrjönkadun kulmassa, iltoihin kuului mm soittoa Urhon Pubissa. Samaan aikaan kanssani vaihtoi osastoa myös Jukka Palsanen, jolla siirto sujui hyvin, ei ongelmia pääaineenopettajan kanssa, niin kuin minulla. Sibelius-Akatemiassa ystävystyin mm fonisti/huilisti Kari Veisterän ja viulisti Vesa Raiskisen kanssa. Jo sotilasmusiikkiosastolta alkanut ystävyys klarinetisti Jukka Palsasen kanssa myös jatkui, vaikka poliittisesti olimme “eri puolilla”. Soitin pasuunaa eri kokoonpanoissa Kari Veisterän kanssa enemmän jazzia ja Vesa Raiskisen kanssa klassista. Kari Veisterän ja muutamien muiden kanssa perustimme Arkistonhoitaja -yhtyeen, josta lisää tuonnempana.

Siirto Sibelius-Akatemian yleiselle osastolle onnistui siis muuten hyvin, mutta “Ankka” vittuuntui. Ja Ankkahan oli pasuunaope Olavi Lampinen.

Ankan kosto

Sibelius Akatemian yleisellä osastolla opiskelu alkoi hyvin, mutta pääaineen eli pasuunansoitonopettaja oli sama kuin sotilasmusiikkiosastolla eli Olavi “Ankka” Lampinen. Minun ja Ankan kemiat eivät toimineet oikein sotilasmusiikkiosastollakaan mutta se, että vaihdoin osastoa oli liikaa Ankalle.
Ankka päätti, että minusta ei pasunistia tule, ainakaan hänen oppilaanaan. Ankan opetusmetodi minun kohdalla oli kiusaaminen, jota hän toteutti nolaamistekniikalla, esim. pasuunaoppilaiden yhteistunneilla hän kehui kaikki järjestyksessä, mutta huokasi kohdallani eräänlaisen “mitäihmettätuonkinkanssatekisi” -huokauksen. Ankan inho ja vihamielisyys minua kohtaan tekivät pasuunatunneista todella epämiellyttäviä. Ankka ei kannustanut minua opiskeluun hän ei sietänyt mielipiteitäni eikä varsinkaan niiden julkista näyttämistä. Mutta Ankkaa lukuunottamatta, kaikki minua Sibelius-Akatemian yleisellä osastolla opettaneet olivat hyviä ja asiallisia opettajia.

Epämiellyttävin kokemus Ankan oppilaana oli joskus keväällä 1971 tapahtunut pasuunatutkinto. En edes muista mikä tutkinto oli kyseessä, mutta kaksi vuotta Akatemiassa opiskelleena ei mikään merkittävä, muutoin kuin kiusaamisen kannalta. Tutkinnot olivat siihen aikaan Akatemian 1. kerroksen konserttisalissa, jonka lavalla minäkin pasuunani kanssa seisoin. Valot olivat lavalle niin, että katsomo, jossa lautakunta istui, oli lavalta täysin pimennossa. En koskaan saanut tietää keitä katsomossa istui oliko siellä “oikea” lautakunta vai muita oppilaita? Ainoastaan äänet katsomon pimeydestä kuuluivat. Ei tosin muiden kuin Ankan, joka rauhallisesti – kuin muille ihmisille jutellen, vittuili, nälvi, haukkui ja nolasi minua. Ankka onnistuikin nolaamaan minut täydellisesti, muistan olleeni täydellisessä paniikissa pystymättä tekemään mitään, en edes soittamaan, vaikka jotain haparoivaa soittoa pasuunalla yritinkin. Minkäänlaista muistikuvaa ei ole säilynyt siitä, miten poistuin lavalta ja minne menin sen jälkeen. Luultavasti vitutti. Olisinpa silloin ymmärtänyt, että pimeästä ilkkuvat pienet miehet.

Näistä kokemuksista huolimatta soitin pasuunaa useassakin orkesterissa, myös Akatemian puhallinorkesterissa.

Orkestereita

Malmin orkesteri

Nyt jo edesmenneen Vesa Raiskisen kanssa soitin Malmin (sinfonia) orkesterissa, jota mm hänen veljensä Juhani johti. Paikalle menimme yleensä Vesan rättisitikalla, mutta usein myös junalla. Orkesterista on Vesan ja kapun lisäksi jäänyt mieleen vain kolmisorminen (käyrätorven) cornon soittaja. Sormet puuttuivat siitä kädestä, jolla hän käytti venttiileitä, mutta suurin ongelma eivät olleet puuttuvat sormet vaan olematon ansatsi. Muistan kuinka suukappale tärisi tämän ehkä 70-vuotiaan soittajan huulilla saaden soiton kuulostamaan piereskelyltä. Malmin orkesterin ainoa mieleen jäänyt esiintyminen oli silloisen Tapanilan pohjoisreunalla sijainnut nykyinen Pohjois-Helsingin medialukio, nythän koulu on osa Tapulikaupunkia, jota silloin ei vielä ollut. Orkesterin pikkujoulujuhlat järjestettiin  ravintola Malmikestissä, jossa myöhemmin 80-luvulla soitin useamman kuukauden. Paljon näitä vuosia myöhemmin, 1990-luvun alussa, Pohjois-Helsingin musiikkiopiston myötä, Malmista tuli minulle hyvin tuttu.

Tuomiokirkon puhallinorkesteri

Malmin orkesteria hiukan tasokkaampi oli Tuomiokirkon puhallinorkesteri, jota johti Jorma Svanström. Tuomiokirkon puhallinorkesterissa soittivat mm myös Ilkka veljeni, Aaro Louhi sekä Pekka Iiramo, joiden kanssa vuosia myöhemmin perustimme PCB -yhtyeen. Tutustuin Tuomiokirkon bändissä myös trumpetisti Leo Bessonoffiin, joka myöhemmin soitti kanssani Arkistonhoitaja -yhtyeessä. Muita muusikoita, joihin Tuomiokirkon orkesterissa tutustuin olivat mm trumpetistit Aarno Botell ja Paul Jaavamo.

Markku Peimolan yhtye ja Kumiura

Tyttöystäväni Mervi Tammi otti minut mukaansa opintopiiriinsä syksyllä 1970. Piiri kokoontui Espoon Viherkalliossa ja siellä opiskeltiin Marxismi-Leninismiä. Merkittävin asia opintopiirissä oli kuitenkin Meeri Peimola, jonka kautta tutustuin hänen poikiinsa Markkuun ja Ilkkaan. Meeri toimi aktiivisesti muusikkojen niihin aikoihin perustamassa MAF:ssa eli musiikkialan ammattiliittojen federaatiossa, Meerin ansiosta liityin vasta perustettuun Ravintolamuusikot ry:n, jossa myöhemmin toimin hyvinkin aktiivisesti. Meeri oli itse laulaja, joka teki keikkoja mm miehensä basisti Raimo Yletyisen kanssa, joka ei kuitenkaan ollut veljesten isä.

Markku Peimola oli jo silloin hyvä kosketinsoittaja ja monipuolinen muusikko, hänen ympärilleen perustettiin kvartetti, jossa soitti Markun veli Ilkka rumpuja, Nalle Hagelberg bassoa ja allekirjoittanut pasuunaa. Harjoittelimme aikaan sopivan monipuolisen ravintolabändin koko illan ohjelmiston, jossa oli kaikkea vanhasta suomalaisesta tanssimusiikista Blood Sweat & Tearsiin, Chicagoon ja Uriah Heepiin. Harjoittelimme melko tiuhalla aikataululla muutaman kerran viikossa basisti Nallen kodin olohuoneessa. Nallen perhe asui omakotitalossa Espoon Lähderannassa. Markku oli melko tiukka orkesterinjohtaja, eikä katsonut hyvällä sitä, jos harjoitukset syystä tai toisesta peruttiin. Basisti Nalle esim sai kuulla kunniansa kun harjoitukset kerran peruttiin siitä syystä, että hän (Nalle) meni naimisiin. Ensimmäinen koe-esiintyminen Peimolan kvartetilla oli Lahtelaisessa Mustakissa yökerhossa. Ensimmäinen maksullinen keikka oli Hangossa ravintola Maretissa vappuna 1971 ja heti sen perään olimme koko toukokuun Riihimäellä ravintola Pohjankaaressa.

Ongelmia Akatemiassa

Keväällä 1971 opiskelu Akatemiassa muuttui osin hyvin piinalliseksi “Ankka” kieltäytyi opettamasta minua ja teki kaikkensa, että en tulisi pasuunatunnille. Lopulta Ankka ilmoitti rehtorille, että hän ei minua enää opeta. Kaikki muut opettajat olisivat antaneet minun jatkaa opintoja, mutta O Lampinen rehtori Taneli Kuusiston mukaan kieltäytyi opettamasta. Kuusisto kyllä pahoitteli, että onhan se ikävää, mutta ilman pääainetta ei Akatemiassa voi opiskella. Ankka oli laitoksen ainoa pasuunaopettaja siihen aikaan. Rehtori levitteli siis käsiään, mutta eipä tukea tullut myöskään Akatemian kommareilta ja muilta edistyksellisiltä oppilailta (kuten T Edelmann, A Hytti yms). Heidän ajatuksensa olivat kaukana Guatemalassa, Vietnamissa tai muualla kolmannessa maailmassa. Minä opin siitä sen, että aatteet – käytännössä, ovat yhtä paskoja kuin niitä toteuttavat ihmiset.

1971 kesällä soitin satunnaisia keikkoja Markku Peimolan kanssa, mutta olin jo edellisenä syksynä tutustunut kolmeen Markun koulukaveriin. Markku kävi lukiota Norssissa, joka sijaitsee lähellä silloista kotiani Yrjönkatu 5. Norssilaisista tutustuin kitaristeihin Martti “Elli” Leiwoon ja Heikki Kalsoon sekä basisti Erkki Karbiniin. En muista olivatko he soittaneet yhdessä ennen kaveruuttamme, mutta heidän kanssaan perustimme bändin, jonka nimeksi tuli Arkistonhoitaja. Jossain vaiheessa oli myös bändi nimeltä Kumiura, jossa soitti edellisten lisäksi myös Markku Peimola ja bassoa Veikko Kumpula. Bändi nimi tuli firmasta, joka toimi Porvoonkadulla samassa talossa, jonka piharakennuksessa jonkin aikaa harjoittelimme. Kumiuran ohjelmistossa oli mm Uriah Heepiä sekä muidenkin Hammond -soundiin perustuvien bändien kappaleita.

East Bottom Dixiemen eli EBD

Olin Tuomiokirkon puhallinorkesterissa tutustunut Pekka Iiramoon ja Pekan kautta todennäköisesti tutustuin Carl Gustav Krokforssiin eli Kallekustaaseen, joka veti EBD -jazzyhtyettä. Noihin aikoihin EBD:ssä soittivat minun (trb) lisäkseni mm. Kallekustaa K. (tp), Pekka Iiramo (cl/sax), Jorma Härkönen (bass), Markku Räisänen (sax), Antti Ruokosalmi (pno) sekä Matti Iiramo (trb). Vakituista rumpalia ja banjon soittajaa en muista EBD:ssä tuolloin olleen, mutta eräällä keikalla Bottan yläkerran Vasa Nationissa oli rumpalina edesmennyt Upi Sorvali, Oulunkylän Pop-jazz -opiston myötä lähes legendaksi tullut rumpali ei saanut dixieswing -komppia toimimaan eikä ilmeisesti muutenkaan viihtynyt vanhan jazz-musiikin parissa. EBD:n mukana soitti joskus myös trumpetisti Janne Linden, jonka ura jatkui näihin päiviin asti.

Jussi Raittinen 1.kerran

Jussi Raittisen kanssa olen ollut ammattiyhdistys – ja soittohommissa, mutta ensimmäisen kerran tapasin hänet saunassa.

Pohjalainen osakunta eli Botta oli 70-luvun alussa usean huvipaikan kokonaisuus, johon kuuluivat mm. Urhon Pubi, Manala (eri paikassa kuin nykyään), 2.kerros, jossa Juhlasali ja 5.kerros eli Vasa Nation sekä sauna kellarissa. Soitimme viikottain Urhon pubissa ja useita kertoja myös Vasa Nationilla sekä Bottan saunassa, josta mieleen on jäänyt keikka, jonka aikana pääsin saunaan Aira Samulinin rytmikkäiden mannekiinien ja tietysti Airan kanssa. Löylyssä istuin erään nuoren mannekiinitytön ja Jussi Raittisen välissä, Jussin kanssa olen ollut paljonkin tekemisissä vuosien varrella, mutta mannekiinityttöä en sen saunaillan jälkeen koskaan tavannut. Sen saunaillan aikana kadotin myös pasuunani, joka löytyi muutaman päivän päästä Vatsan baarista.

Pohjanmaan ruotsia äidinkielenään puhuva Kallekustaa Krokfors on legenda, josta kaikilla hänet tunteneilla on varmaankin rikkaita muistoja. Kallekustaa on kulmikas persoona, joka kirjoitti nuoteiksi kaikki kappaleet, joita EBD soitti. Kallekustaan nuoteista syntyi myös sanonta “Sä soitat niin tyhmä kun se nuotti on”, kun eräs muusikko uskalsi epäillä Kallekustaan nuotin virheettömyyttä.

EBD:n pianisti Antti oli myös legenda jo eläessään, hän opetti Helsingin yliopistossa tietojenkäsittelyä ja oli siinä työssä ilmeisen hyvä, monen mielestä yksi yliopiston parhaita opettajia. Antti oli ADHD-tyyppinen jatkuvaa pelleroolia vetävä tyyppi, jonka rämäkkä nauru ei jättänyt ketään kylmäksi. Kerran eräänä yönä Vasa Nationin eli Vatsan keikan jälkeen olin Antin kanssa päätynyt Bottan Töölönkadun puoleisen rapun hissiin, mukana meillä oli Vatsasta viety iso nojatuoli sekä alkoholijuomia Vatsan baarista. Antti oli ottanut pakistanilaisen miehen roolin ja puhui ja nauroi pakistania eli huonoa englantia. Raahasimme nojatuolin ensin Eduskuntatalon puistoon, missä nykyään on Storyvillen terassi ja pidimme siinä puheita pakistaniksi. Lähdimme tuolin kanssa liikkeelle ja päädyimme yliopiston tietojenkäsittelylaitoksen tiloihin Töölönkadulle. Veimme tuolin Antin työhuoneeseen, jossa olevalle liitutaululle Antti kirjoitti pitkät pätkät tekstiä pakistaniksi. Antin työpöydän laatikossa olleen “asiapullon” ansiosta viihdyimme yliopiston tiloissa aikaiseen aamuun. Koko yön aikana emme puhuneet sanaakaan suomea.

Eräällä Ruotsiin suuntautuneella laivakeikalla bändiliidari Kallekustaa joutui johonkin kahnaukseen, jonka seurauksena poliisi pidätti hänet. Pianisti Antti tyhjensi basistin kanssa jauhesammuttimen laivan käytävään (en muista kuka oli basisti tuolla keikalla). Lisäksi Antti yritti kiipeä pelastusveneeseen. Bändin käytös herätti enemmän huomiota kuin soitto. Laivalla esiintyi kuuluttajana Matti Kuusla, jonka kanssa Kallekustaa sai myös jonkun riidan aikaiseksi ja juhlien slogan “Bra Att Du Håka” innoitti Antin seuraavana päivänä menemään Tukholman NK -tavaratalon eteen keskelle Hamngatania Karhuviinapullon kanssa huutamaan kovaan ääneen En Finne igen ja tyhjentämään kurkkuunsa viinapullon.
Antti oli äärimmäisen älykäs ja tunteellinen, mutta myös yllytyshullu “kaheli”, joka ei osannut säädellä käytöstään, vaikka kärsi siitä varmaan koko elämänsä, jonka loppuvuodet hän kaiketi vietti mielenterveyspotilaana. Antin myötä tutustuin myös Aquila nimiseen bändiin, jonka kanssa tein jonkin verran keikkojakin myöhemmin 70-luvulla.
East Bottom Dixiemen oil ensimmäinen klassisen jazzin bändini, myöhemmin siinä soittivat banjoa mm Lauri Sydänmaanlakka ja Jukka Järvelä. Pekka Mesimäki soitti pianoa, veljeni Ilkka pasuunaa sekä Heikki Sandren rumpuja. Itsekin palasin vuosia myöhemmin muutaman keikan ajaksi EBD:n rumpalina.

Koska keikkoja ei ollut kovinkaan paljon eikä myöskään rahaa, menin kesällä 71 kesätöihin SOK:n tehtaille Vallilaan. Sinne päädyin Martti Leiwon perässä, joka oli saman firman mainososastolla kesätöissä. Minä pääsin teknokemialliselle tehtaalle, joka oli aika paljon paskempi paikka kuin Martin työpaikka mainososasto. Muutama kuukausi teknokemiallisen tehtaan töitä lähinnä kärrärinä riitti ja kävin kysymässä töitä Musiikki Fazerilta, jonne pääsinkin ja siellä tuntui taas ihan kivalta.

Opiskelijaksi Berklee School of Musiciin..ei sentään.

Vaikka olin 70-luvun alussa kiihkeä kommunisti, vietin huomattavan paljon aikaa sekä kulttuurisuhdeorganisaatio British Council‘ssa että USIS:ssa eli United States Information Servicessä. British Council oli Erottajalla ja siellä oli hyvä kirjasto, josta lainasin mm silloin kovasti minua innostanutta aikaistarenesanssimusiikkia (Early Renaissance music). Vielä enemmän vietin aikaani USA:n tiedotuspalvelussa Kaivokadulla, jossa tutustuin nuoreen rouvaan, jonka nimeä ja asemaa en muista, mutta englantia hän työpöytänsä takaa puhui. Olin siihen aikaan Sibelius Akatemian yleisen osaston oppilas ja lisäksi olin hankkinut opiskeluoikeuden Musiikkitieteen laitokselle (tarvitsin oikeuden, koska en ollut ylioppilas). Soitin silloin myös jazzia ja taisin olla juuri tutustunut Tapiola Bigbandiin. USIS:n rouva kertoi minulle Bostonissa olevasta  Berklee Schoolista, josta olin hyvin innostunut. Hänen mielestään kyseinen koulu olisi juuri sopiva minulle, oppilasvaihtoon (tai mikä ikinä olisi se ollut) olisin päässyt ilman pääsykokeita, koska olin Sibelius-Akatemiassa. Eipä aikaakaan kun hän kertoi minulle, että asia on selvä, voin aloittaa opiskelut Bostonissa. Minä olin asiasta hyvin yllättynyt, enkä tiennyt mitä sanoisin tai mitä minun olisi pitänyt tehdä, enkä tehnyt mitään. Turha jossitella jos ei uskalla lähteä. Siihen aikaan USA tuntui kovin kaukaiselta, vaikka onhan Berkleessä sittemmin moni suomalainen opiskellut, vaikka minä sen ohitin kaukaa, idän puolelta.

Akatemiasta Konservatorioon

Koska Akatemian opinnot näyttivät tulleen tiensä päähän jäi opiskeluvaihtoehdoksi pyrkiä Helsingin Konservatorioon, sinne minun ei tosin tarvinnut edes pyrkiä vaan ilmeisesti Sibelius Akatemiasta ilmoitettiin että tämmöinen kaveri tulee sitten pasuunan soittoa opiskelemaan. Yleensähän reitti kulkee toiseen suuntaan, mutta minulla näin päin. Pasuunaopettajaksi tuli Henrikki Virkki, joka Ankan jälkeen tuntui todella hyvältä opettajalta. En koskaan kotiutunut Konsalle, se ei johtunut opettajista tai muusta henkilökunnasta, mutta Akatemian draivi sieltä puuttui vaikka esimerkiksi soinnutusta ja tyylianalyysia opettanut Paavo Soinne oli erittäin hyvä opettaja ja pedagogi. Kukaan muu ei ole esittänyt Peppi Pitkätossun teemalla duxin ja comesin tarkoitusta, syöden samalla sämpylää. Paavo Sointeen tunneilla heräsi J.S. Bach henkiin, Das Wohltemperierte Klavier -kirjoista tuli tärkein musiikin teorian lähteeni pitkäksi aikaa.
Opiskelin jollain tavalla säännöllisesti Konsalla vuoteen 1974, kirjoilla olin siellä noin vuoteen 1979, mutta tein samaan aikaan muusikkona töitä ja olin pitkiä aikoja pois Helsingistä. Muistan erään pasuunatutkinnon, johon en ollut riittävästi valmistautunut (koska olisin ollut). Kappale oli melko modernia, klassista musiikkia. Itselläni oli krapula eikä säestävä pianisti ollut paljon paremmassa kunnossa, en muista kumpi tilanteen aiheutti, mutta jossain vaiheessa tajusimme kumpikin olevamme ns metsässä. Olin tottunut soittamaan pasuunalla improvisoituja sooloja kuten myös säestäjä, koska hän lähti mukaani improvisaatioon, joka päättyi kun molemmat taas pääsivät kartalle. Raadissa ei improvisoitua osaa huomattu.

Syksy 1971 jatkui Konsan (Hgin konservatorio) opintojen ja soittelun merkeissä eivätkä SOK:n tehtaan työajat sopineet niihin, joten lopetin sen homman, mutta rahatilanne vaati korjausta, jota lähdin korjaamaan hiukan enemmän musiikkiin liittyvällä päivätyöllä eli hain työtä Musiikki Fazerilta ja työtä sieltä myös sain. Musiikki Fazer on itse asiassa mukavimpia työpaikkoja, joita minulla on ollut.

Musiikki Fazer

Musiikki Fazer oli koko olemassaolonsa ajan muusikkojen työpaikka, olihan siellä muitakin kuin soittajia, mutta tuskin missään muussa työpaikassa (orkestereita ja oppilaitoksia lukuunottamatta) oli niin paljon muusikoita kuin Aleksin Fazulla. Minä päädyin levyosastolle, joka oli siihen aikaan aivan myymälän peräosassa ja pomona oli Hertta Louhivuori, legendaarisesta Metrotytöt -lauluyhtyeestä.

Hertta L oli hyvä, mutta aika tiukka pomo. Periaatteessa työ levyosastolla saattoi olla tylsää levyjen hinnoittelua ja järkkäilyä, mutta usein homman keskeytti joku tavallisuudesta poikkeava tehtävä, kuten myymälän perälle kuselle tulleen pultsarin taluttaminen ulos, pultsarin kusiessa koko matkan kadulle saakka. Miellyttävämpi poikkeustehtävä oli B&O:n stereoiden esittely levyosaston perällä olleessa hifi- ja stereolaitteidenesittelyhuoneessa. Yleensä esittelyn suorittivat hifi- ja stereomyyjät, mutta välillä myös levyosaston myyjät. Esittelylevynä käytettiin usein Oscar Petersonin trion We Get Request levyn kappaletta You Look Good To Me, jonka pianointroa Ray Brown säestää kontrabassoa jousella soittamalla. Se yleensä vakuutti kuuntelijat B&O:n vahvistimien ja Sonabin kaiuttimien ylivertaisuudesta.

Levyosasto oli minulle todella mielenkiintoinen työpaikka, tutustuin paikalla pyöriviin julkkiksiin ja sain uudet levyt käsiini heti niiden ilmestyttyä. Fazerin toisen kerroksen piano-osastolla työskenteli Asser Fagerströmin veli Atte, pianisti hänkin sekä rumpali Kurre, jonka sukunimeä en muista. Levyosaston vieressä oli Kansallisoopperan lipunmyynti, jossa työskenteli Inga Rousti. Inga, jonka isä oli Holger Fransman, toi piristystä mihin tahansa päivään. Fazun levymyymälässä säännöllisesti vieraili myös aina hyväntuulinen rumpali Matti Oiling, joka piti silloin myös rumpukoulua Fazerilla, laulajat Markku Aro ja Tuulikki Eloranta. MusaFazulla tutustuin myös mukavaan pariskuntaan Muska ja Hande eli Muska Babitzin ja Kalahande Salakka, jotka usein kävivät Fazulla niitä näitä juttelemassa. Muistiin ovat jääneet myös “musatukkurit” eli Emu “Digelius” Lehtinen ja Atte “Love Records” Blom. Atte yleensä toi Love Recordsin uusia levyjä kun taas Emu osti levyjä ehkä itselleen ehkä uuteen Digelius Musiciin. Atte tuli kerran Love Recordsin nuoren aputytön kanssa tuomaan levytäydennystä Fazulle, samalla hän antoi minulle demon, jossa nuori naislaulaja lauloi kappaleen “Aamun tulo”. Seuraavan kerran kun Atte tuli saman tytön kanssa Fazulle hän kysyi mitä mieltä olin laulusta ja laulajasta, no minä sanoin että kuulosti tosi hyvältä, jolloin Atte esitteli minulle seurassaan olleen aputytön eli Maaritin, jonka sukunimi siihen aikaan oli Äijö, Atte kertoi Maaritin olleen aiemmin töissä kenkäkaupassa. Emu oli juuri noihin aikoihin perustanut Digelius Musicin lähelle Viiskulmaa, jonne hän taisi ostaa levyjä myös Fazulta.  En ole koskaan ostanut niin paljon uusia levyjä kuin Fazerilla ollessani, en muista mikä oli levyjen hinta henkilökunnalle, mutta palkka ei tahtonut oikein levyjen ostoon riittää.

Syksyllä ´71 minusta tuli ensimmäisen kerran eno, siskoni synnytti esikoisensa ja radiossa soi Waldo de Los Rioksen versio Mozartin 40 sinfoniasta. Minä soitin Ellin (Martti Leiwo), Porkin (Erkki Karbin), Välmyn (Heikki Kalso), trumpetisti Leo Bessonoffin ja rumpali Reijo Väliahon kanssa yhtyeessä, jota aloimme kutsua Arkistonhoitajaksi siksi, että harjoittelimme Metsähallituksen konttorissa arkistonhoitajan huoneessa. Kokoonpanossa oli välillä myös trumpetisti Harri Aavaharju. Myöhemmin, kun bändi oli tehnyt jo muutaman keikan, kokoonpanoon liittyivät myös Kari “Kappu” Veisterä sekä kitaristi Arno “Nono” Söderberg. Ihan viimeisessä kokoonpanossa rumpaliksi tuli Timo “Tonttu” Aittokallio. Arkistonhoitaja esiintyi ainakin Vanhalla ja Bottalla.

Hommat Musafazulla loppuivat keväällä 1972, olin liittynyt Tapiolan yhteiskoulun bigbandiin, joka hoiti Tapani Kansan kesän 1972 Sunshine Show -säestyksen sekä pienemmällä Diamond Brass – bändillä tanssimusiikkiosuudet ennen ja jälkeen shown. Toisena laulusolistina oli Kari Fall. Keikat olivat usein kaukana Helsingistä, joten matkalle piti lähteä ajoissa. Usein minut haettiin Fazerilta suoraan bussiin lähes koko bändin voimin. Eli lauma nuoria äänekkäitä soittajia tuli myymälään hakemaan Mikkoa keikalle, se ei aina miellyttänyt muuta henkilökuntaa, joten sanoin itseni irti. Onneksi keikkoja riitti Suomessa ja Ruotsissa.

Lisää Tapiolan yhteiskoulun Bigbandista seuraavassa osiossa

Musiikki Fazerin jälkeen olin noin kolme vuotta pelkästään keikkojen varassa joita vuoteen 1981 mennessä olin tehnyt yli  2000, mutta opintoja en saanut jatkettua. Keikaksi luen vain ne, joista joku maksoi palkkaa ja opinnoiksi ne, joita tehdään jossain koulussa. Soitin myös ihan harrastukseksi useammassa bändissä, joiden keikoista ei useimmiten saanut rahaa ja opiskelin esimerkiksi kuuntelemalla “vanhoja mestareita”, käymällä konserteissa ja lukemalla kaikkea mikä kiinnosti.
Vuodesta 1972 vuoteen 1996 tein tuhansia keikkoja, välillä kypsyin keikkailuun ja hankin jonkun ns päiväduunin ja kun kyllästyin päiväduuniin menin taas johonkin bändiin, jolla oli paljon keikkoja.

Seuraavaava osa jatkaa kevättä 1971.

Tweet #https://twitter.com/mikko_v