Äiti ja isä

Kun olin alle kymmenvuotias 7-vuotta vanhemman isoveljeni tapana oli kiusata ja pelotella minua sillä, että äiti ja isä ovat jääneet auton alle ja kuolleet. Tämä toistui usein kun äiti ja isä olivat jossain ulkona illalla ja odotin heitä kotiin. Helpotus oli suuri kun kuulin jo ennen ulko-oven avausta heidän tulonsa äänet. Pelkoa vanhempien menettämisestä ehkä lisäsi se, että aika pienenä olin melko pitkiä aikoja yksin, ilman hoitajaa. Pelko hylätyksi tulemisesta ja vanhempien menettämisestä on varmasti synnyttänyt tunnelukkoja, joiden olemassaoloa en ole ymmärtänyt.

Joskus kaks-kolmekymppisenä mietin usein, että onneksi minulla yhä on molemmat vanhemmat. Silloin aika – suhteessa vanhempien olemassaoloon – tuntui kuin pysähtyneen elin status quo’ssa, jossa vanhempien olemassa oli yhtä varma asia kuin loppusyksyn räntäsade.

Isä jäi eläkkeelle 60-vuotiaana 1978. Hän tykkäsi liikkua, teki päivittäin pitkiä kävelyretkiä, sekä työn puolesta että vapaa-aikana. Isä ei tupakoinut paljon, toisin kuin äitini jolla tupakkaa meni, Partneri-aski päivässä. Isän eläkkeelle jäänti ei juuri vähentänyt hänen liikuntaa.

Äiti jäi eläkkeelle joskus 1980-luvun loppupuolella. Se tarkoitti käytännössä myös sitä, että liikunta hänen kohdallaan jäi todella vähäiseksi. Äiti oli työssään virastomestarina kävellyt paljon – käytäviä pitkin poikin ja portaita ylös alas. Mutta eläkkeellä liikunta jäi.

Lapseni syntyi 1984 se oli vanhemmilleni hyvin iloinen asia, tuntui että heidän nuorimman lapsen lapsella oli aivan erityinen paikka heidän elämässään. Vaimoni ei tosin oikein koskaan tullut sukuni kanssa toimeen eikä tuntunut huomioivan vanhempieni rakkautta lapseemme.

Äitini kunto alkoi huonontua aika pian eläkkeelle jäämisen jälkeen. Samoihin aikoihin 1990-luvun alussa myös minun elämäntilanne huononi ja se oli heille, varsinkin äidille aika kova paikka. Äidin kunto heikkeni ja hän oli pitkiä aikoja sairaalahoidossa.

Erään kerran lähes tajuton äiti haettiin ambulanssilla, jossa todettiin että elintoimintoja ei ole. Hänet elvytettiin ambulanssissa siinä Kulosaaren kotinsa pihalla. Tuon tapahtuman jälkeen äiti kertoi, että jos kuolema on noin helppo niin ei hän sitä pelkää. Sairauksien myötä äiti tuntui menettäneen elämänhalunsa.

Erosimme kun tytär oli 7 eivätkä asiat siitä juuri parantuneet. Lapselle avioero ei ole koskaan helppo, mutta tuntui että äitiini se vaikutti myös eikä vaikutus ollut hyvä. Äiti oli paljon sairaalahoidossa, eikä huonokuntoisen mummon tapaamiset sairaalassa olleet pienelle koululaiselle kovin mieltä piristäviä kokemuksia.

Äidin viimeinen hoitopaikka oli Roihuvuoren sairaalassa, siellä äitiä oli tarkoitus kuntouttaa, mutta siitä äiti ei ollut kiinnostunut. Äidin kunto heikkeni sairaalassa niin, että lopulta hän sai oman huoneen. Ei siksi, että äidillä olisi viihtyisämpää vaan siksi, että odotettavissa olevalla kuolemalla ei haluttu järkyttää muita potilaita.

Äidin ”oma huone” oli todella karu, huoneen tarkoitus ei ollut elämänhalun lisääminen. Se oli kuoleman odotushuone. Huoneessa oli valkoiset seinät, ikkuna yhdellä seinällä, mutta se oli sälekaihtimilla peitetty. Sitten oli sänky, sairaalan yöpöytä yksi tuoli ja seinällä kello, jonka mukaan äiti kuoli yksin aamuyöllä tammikuun 19. päivä 1994 kello 4.15.

Myöhemmin samana aamuna isoveli yritti soittaa, kertoakseen sen, minkä jo 60-luvulla oli minulle monesti kertonut. Jostain syystä isoveli ei saanut minua kiinni, joten ennen kuin sain suruviestin ehdin viedä naisystäväni tyttären kouluhammaslääkärilleen.

Kun lopulta sain tiedon äidin kuolemasta kävin kertomassa sen tyttärelleni. Tyttäreni oli silloin 9 -vuotias, hän oli pihalla leikkimässä silloisen parhaan ystävänsä kanssa. En oikein tiennyt miten olisin asian kertonut eikä tyttäreni voinut tietää miten tulisi suhtautua, joten siitä tuli ilmoitusluonteinen tapaaminen.

Äiti kuoli siis yksin. Myöhemmin samana päivänä kokoonnuimme äidin ruumiin ympärille, minä, isä, isoveli ja isosisko.

Isä, joka oli fyysisesti paremmassa kunnossa eli äidin kuoleman jälkeen vielä 6 vuotta. Äidin kuolema oli hänelle varmasti raskas asia, mutta ei hän siitä juuri puhunut. Ei hän kertonut mitään kolmesta sodastakaan, jotka oli kokenut. Muutama vuosi äidin kuoleman jälkeen isällä meni kohtuullisen hyvin, mutta sitten alkoi hänkin sairastella.

Isällä oli elämänhalua, mutta kaikenlaisia sairaalahoitoa vaativia ongelmia hänelläkin oli. Ongelmia oli mm. silmien kanssa, joten hänelle varattiin tutkimusaika Hyks-silmäklinikalle. Silloin 82 -vuotiaana isä ei oikein pystynyt itse kävelemään, eikä nähnyt ja kuullut kunnolla, joten pikkubussin kokoinen invataksi haki hänet pyörätuolissa Kulosaaresta Viikin tien kautta Meilahteen. Isän elämänhalu ei kestänyt invataksin kuljettajan kiirettä.

Viilarintien ja Viikintien risteyksessä oli silloin liikennevalot, isän invataksi pysähtyi punaisiin valoihin. Vihreällä valolla kiireinen kuski kiihdytti taksin nopeutta sillä seurauksella, että isän (väärin kiinnitetty) pyörätuoli kaatui ja isä tuolin mukana selälleen pikkubussin lattialle, lyöden päänsä lattiaan. Kuski nosti tuolin pystyyn ja jatkoi muitta mutkitta matkaansa silmäklinikalle, jonka hississä hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, että asiakkaan pää roikkuu omituisesti.

Isältä oli kaatumisessa murtunut niskanikama ja siksi häneltä oli mennyt taju ja siksi pääkin roikkui omituisesti.

Kuljettaja sai huonosti kiinnitetystä invatuolista moitteen. Muuta moitetta tai rangaistusta ei kuskille tullut, ei edes sakkoja, koska vainajalla oli ruumiinavauksessa löytynyt syöpä. Syöpään isä ei kuollut. Isä kuoli muutama viikko tapahtuman jälkeen tulematta koskaan enää kunnolla tajuihinsa.

Oli Mikon päivä vuonna 2000 kun sairaalasta soitettiin, että isän kunto on niin heikko, että lähtö on lähellä. Asuin lähellä Herttoniemen sairaalaa, joten pääsin sinne hyvin nopeasti. Ehdin isän vuoteelle, pidin kädestä kiinni kunnes hengitys lakkasi. Isän kuolema käynnistyi kiireisen taksikuskin välinpitämättömyydestä, mutta kuoleman hetki oli rauhallinen. Onneksi olin läsnä.

Tweet #https://twitter.com/mikko_v