Minä, Erottaja ja Rööperi

Muistoja satamista ja Rööperistä eli elämää satamien naapurissa.. ja ehdoilla

Lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen asuin Uudenmaankadulla, aivan siellä Erottajan päässä. Tavallaan hiukan persoonaton alue, joka ei ole Kamppia eikä Kaartinkaupunkia ja Erottajalta Rööperin sydänaluekin on kauempana kuin Helsingin ydinkeskusta. 1960-luvun koulupiirijako sijoitti meidän talon lapset -minut mukaan lukien, Snellmanin kansakouluun Punavuoreen eli Rööperiin. Sitä kävin täydet 6 luokkaa. Monet koulukaverit asuivat Rööperin sydämessä eli Punavuorenkadun ympäristössä, niinpä Rööperistä tuli lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristö. 

Rööperin koillisnurkassa Erottajankatu 2, Uudenmaankatu 1-5 ja Yrjönkatu 5 muodostavat korttelin, jonka sisäpihalla D, E, F ja G -rapuissa asui useita perheitä 1900-luvun alkupuolelta aina 1980 -luvulle asti. Vaikka osoitteena saattoi käyttää sekä Erottajan- että Uudenmaankatua, käytimme talosta aina lyhyesti nimeä Yrjönkatu. Lapsille ja nuorille itse talo, sen kellarit, vintit ja katto olivat päivittäisten leikkien ja ajanvieton näyttämöitä. Talon ulkopuolella mielenkiintoisimmat leikkipaikat olivat mm lähistön tavaratalot, joista samassa korttelissa oli sokkeloinen Rake. Seuraavaan leikkipaikkaan –Tempo -tavarataloon, piti ylittää Bulevardi ja kauimpana oli suuri Stockmannin tavaratalo.
Minulle vähintään yhtä kiinnostavia kuin tavaratalot, olivat satamat. Eteläsatama ja Länsisatama, laivoista ja merenkulusta kiinnostuneelle pojalle ne olivat suorastaan huumaavia leikki- ja ajanviettopaikkoja. Eteläsatamassa laivoista purettiin paljon ns. kappaletavaraa eli esimerkiksi kaakaopapusäkkejä, jotka pinottiin satamassa kuormalavalle odottamaan kuljetusta jonnekin. Säkit olivat joskus rikki, joten veimme niistä kaakaopapuja tai mitä milloinkin oli tarjolla kotiin, jossa niillä ei yleensä tehnyt mitään, äiti ei niitä suostunut käyttämään eikä hänelle siksi niistä aina edes kerrottu. Eteläsatama oli myös hauska paikka ajella polkupyörällä, sillä pressuilla peitettyjen kappaletavaralavojen (kuormalavoja) väliin jäi pyörällä ajettavia käytäviä. Ne muodostivat alati muuttuvan pyörällä ajettavan sokkelon, jännittävän labyrintin pyöräileville pikkupojille.

Rööperin toisella laidalla oli telakka ja satama. Telakan portilla oli vartija mutta satamalla ei ollut edes porttia ja toisin kuin Eteläsatamassa, Länsisatamassa – eli Jätkässä tai Busassa kuten sitä Rööperissä kutsuttiin, ei ollut kappaletavaraa ulkona. Laivoista puretut tavarat vietiin alueen lukuisiin varastorakennuksiin, siellä siis ei ollut pikkupojille mitään helppoa pöllittävää. Vanhimmat Länsisataman varastorakennukset ovat Lars Sonckin piirtämät L2 ja L3, jotka ovat yhä jäljellä. Iltaisin, jolloin satama oli yleensä hiljainen, siellä oli hauska tutkia paikkoja ja seurata satamassa liikkuvaa sekalaista porukkaa, jotkut olivat viinaa ostamassa, jotkut laivoihin kulkevia merimiehiä sekä naisia, jotka kävivät laivoissa ”tervehdyskäynneillä”. Sataman eteläosaa -noin nykyisen Bunkkerin kohdalta merelle päin, rakennettiin vielä. Muistan valkoiset junttatolpat, joita mereltä vallattuun maahan juntattiin ja kuorma-autot, jotka ajoivat maata meren täyttämiseen. Vasta paljon myöhemmin kuulin, että maa jolla satamaa ”vallattiin” mereltä oli osin peräisin helmikuun 1944 suurpommitusten raunioittamien rakennusten jäänteistä. 1960-luvulla aktiivinen ja meitä poikia kiinnostava Länsisatama oli Rööperin puolella, Ruoholahden puolen satama ei kiinnostanut, sillä siellä oli hiekka-, hiili- ja muita raaka-ainelastilaivoja, niistäkin osa tuli varmaan ulkomailta, mutta kiinnostusta ne eivät herättäneet siinä määrin kuin ”oikeat” (kappaletavara) rahtilaivat. Nykyisen terminaali 1. kohdalla oli viimeinen pätkä varsinaista satamalaituria, terminaali kakkosen kohdalla lainehti meri. 

Kaikista eksoottisimpia laivoja olivat ”isot” matkustajaristeilijät kuten ms Stockholm, ms Gripsholm, Reina del Mar, Stadendam ja Caronia, usein ne jäivät redille jonnekin Harmajan majakan tienoille ja jos ne pääsivät satamaan se oli yleensä Katajanokka. Niin sanottuja linjamatkustajalaivoja olivat mm. Birger Jarl, Aallotar ja Wellamo, jotka liikennöivät Eteläsatamasta.

Meritunneli Hietalahden satama-altaasta Ruoholahden kanavaan on rakennettu sataman hyvin varhaisessa vaiheessa, Ruoholahden kanavaa ei 60-luvulla tietenkään ollut, joten tunneli johti suoraan Ruoholahteen. Joskus 1967-68 suunniteltiin kaverini Altsun kanssa lautan rakentamista. En muista kenenkä suunnitelmien mukaan lautta olisi rakennettu, mutta puutavara oli tarkoitus hankkia Ruoholahden velj. Udd -puutavaraliikkeestä, moottoriksi olimme valinneet englantilaisen Seagulin. Lauttaa emme onneksi koskaan saaneet aikaan, mutta jollain lainapaatilla soudimme Jätkäsaaresta Ruoholahden puolelle Busan tunnelia pitkin. Seuraavan kerran ajoin kyseisen tunnelin läpi elokuussa 2018 ystävieni J.P:n ja Rosan moottoriveneen kyydissä.

Kansakoulun jälkeen kävin 7 ja 8 luokan Taivallahden kansalaiskoulussa. Luokkakaverit olivat osin samoja kuin kansakoulussa ja vaikka koulun paikka vaihtui Rööperistä Taivallahteen Rööperi oli se paikka missä vapaa-aikaa usein vietin. Ja oli Rööperissä ihastuksiakin, 2 x Anne, Eija, Irma ja Irmeli, joka myöhemmin taisi mennä kaverini Sepon kanssa naimisiin. Vaikka suurta rakkautta en koskaan Rööperissä kokenut jäi Rööperi syvälle muistoihin, mutta Pepe Willbergin laulama Rööperiin ei kyllä koskaan minua sytyttänyt, tuntui että sillä ei oikeasti ole mitään tekemistä Rööperin kanssa. Ehkä johtui siitä, että sen paremmin sanoittajalla kuin esittäjälläkään ei tainnut olla mitään erityistä suhdetta Rööperiin, sanojen ”rimmaaminen” oli varmaan Wilbergin Rööperiin-laulun tärkein asia. Mutta minulle Rööperissä oli paljon tärkeitä paikkoja, Punavuorenkadulla Altsun talo ja piha, Kivenhakkaajankadulla Irmelin rapun syvennys, Telakkapuistikko ja tietysti Sinebrychoffin puisto, joka tuohon aikaan oli suljettu, mutta kyllä siellä silti oltiin varsinkin kun toinen Anneista asui siellä.

Eräs paikka, jossa hengasin usein oli Snellmanin koulun naapurissa Albertinkadulla ollut pieni paperikauppa. Kauppa myi myös leluja. Varastin sieltä kerran pienen leluauton, jota en uskaltanut edes viedä kotiin. Auto aiheutti minulle vakavan moraalisen ongelman ja pohdinnan varsinkin kun kävin kaupassa tuon tapahtuman jälkeenkin. Tykkäsin kaupan nuoresta (minua toki paljon vanhemmasta) myyjästä, joten myöhästynyt anteeksipyyntö, ehkä tiesit tapahtuneesta, huomasit, että huono omatunto minulle siitä autosta tuli.

Merkittävä paikka oli myös Elon baari Punavuorenkadulla jonne usein kokoonnuimme. Elon baarin levyautomaatissa oli kreikkalainen levy, jota kuuntelin tosi paljon, mistään en ole sitä sen jälkeen löytänyt. Se kreikkalainen levy jätti kaihon, joka yhä vielä soi korvamatona Rööperiä muistellessa, se tuo mieleen niin Irman kuin Irmelin, mutta myös kaverit kuten Altsun.

Rööperi jäi hiukan sivuun elämästäni kun aloitin kokopäiväisen (musiikin-) soiton-opiskelun soitto-oppilaana  ensin 1968 syksyllä Tammisaaren Dragsvikissä ja seuraavana syksynä (1969) Helsingissä Sibelius-Akatemian sotilasmusiikkiosastolla. Soitto-oppilaana opiskeleminen tarkoitti myös asumista sisäoppilaitostyyppisesti soittokunnan, eli armeijan tiloissa siis varuskunnassa. Elämä soittokunnan ulkopuolella oli soitto-oppilaille mahdollista vain lyhyen iltavapaan ja viikonloppujen aikana, tosin illat ja viikonloput saattoivat mennä myös työn eli soittokeikkojen merkeissä, ei siis omien vaan soittokunnan keikkojen.

1970 keväällä olin saanut soittokunnasta tarpeekseni ja järjestin itselleni siirron Sibelius-Akatemian sotilasmusiikkiosastolta yleiselle osastolle, joka merkitsi että minusta tuli ns normi Sibelius-Akatemian opiskelija. Se taas merkitsi mm iltojen vapautumista ajanvietteeseen. 

Pääsin taas lähemmäksi Rööperiä sekä kaveri-, että työmielessä. Vanhat kaverit tosin vaihtuivat uusiin, ja sotilasmusiikki jazziin. Tutustuin erään Markun kautta kolmeen Ratakadun Norssissa opiskelleeseen soittajaan, kitaristi Elliin, joka oli pitkätukkainen poika, basisti Porkkiin ja Pursimiehenkadulla asuneeseen kitaristi Välmyyn. He olivat kaikki siis lukiolaisia. Heidän ja muutamien muidenkin kanssa alkoi syntyä bändejä, joiden kanssa päästiin jopa keikoille, joista maksettiin rahaa. Eniten keikkailin Pohjalaisessa osakunnassa eli Bottalla East Bottom Dixiemen yhtyeen kanssa. Olin liittynyt Tapiolan yhteiskoulun bigbandiin joskus 1971-72 vuodenvaihteen tienoilla ja kesällä ’72 alkoi Tapiolan yhteiskoulun bigbandin ja Tapani Kansan yhteistyö. Se ei liity Rööperiin muuten kuin, että Tapani Kansan ohjelmatoimisto oli siihen aikaan Rööperissä Pursimiehenkadulla. Hyvin usein lähdettiin tai tultiin keikoilta tänne Pursimiehenkadun toimistoon. Kansan ohjelmatoimistossa työskenteli mm. legendaarinen keikkamyyjä Jukka Front, joka myi keikkoja siihen aikaan myös Tapsalle.

Vuodesta 1972 alkanut soittajan urani ei juuri Rööperiä koskettanut ainoa ravintola, jossa soitin ja jonka voi sanoa sijainneen Rööperissä oli Zillertal/Vanha Robert. Samalla kadulla sijainnutta Budapestia ei voi enää oikein laskea Rööperiin kuuluvaksi. Vanha Robert oli talon toisessa kerroksessa (jossa joskus myöhemmin oli myös DTM), se oli enemmän nuorten aikuisten tanssiravintola kun taas 1. kerroksessa sijainnut Zillertal oli saksalaistyyppinen olut-ravintola, vähän kuin Rymy Eetu vuosia myöhemmin. Zillertalissa oli melko rento meininki, sieltä muistan erityisesti Tauno Palon, joka oli ihan vakioasiakkaita. Silloinen vaimoni Kati lauloi ja soitti bassoa bändissä, Tauno suuri jäi usein palavakatseisena katsomaan Katia, niillä kuuluisilla ”Suomi-filmi” -silmillään. Tuskin hän mihinkään pyrki tai mitään yritti, se katse oli hänellä varmaan automaattisesti päällä kun hän katsoi (nuoria) naisia.

1981 tammikuussa olin hetken aikaa Helsingin Kaukokiidossa jakeluauton kuljettajana, se oli lyhyt pesti, josta mieleen on jäänyt mm vierailu Jätkäsaaren Bunkkerissa, ajoin auton hissiin jolla menin jonnekin yläkerrokseen, hakemaan tavaraa. Silloin Bunkkeri oli valtava varasto, jossa oli mm ns vapaavarasto tullaamattomalle tuontitavaralle. Enpä arvannut, että joskus asun Bunkkeria vastapäätä. 

Joskus 1980-luvun puolivälin jälkeen minulla oli bändiharjoituskämppä Ruoholahdessa, Merikiito oy:n rekkaterminaalin kellarissa, jonne mentiin kierreportaita suoraan lastauslaiturilta, harjoituskämppään oli siis periaatteessa helppo roudata rummut ja muut soittimet. Kellarikämppä oli kylmä ja kostea, siellä oli maalattia ja se muistutti hiukan tunnelia, mutta oli siellä sentään sähköt. Mieleen on jäänyt, että harjoittelimme siellä mm Katin laulua nimeltä ”I Have This Love For Everyone”, jota ei koskaan julkaistu. Merikiidon terminaalin kohdalla on nykyään asuintalo, jonka katutasossa on mm ravintola Yeti Nepal ja  tarkalleen harjoituskämppään johtaneiden portaiden kohdalla on Groom-parturiliike. Harjoituskämpästä piti luopua, koska koko Ruoholahden varastoaluetta, joka käytännössä oli sataman jatke (suuri osa alueen firmoista oli huolinta- ja kuljetusliikkeitä) alettiin purkaa tulevan asuntoalueen tieltä. Merikiito muutti terminaalin Herttoniemeen. 

Herttoniemikin oli vain ohi kiitävä hetki Merikiidon terminaalille, sillä sinne rakennettiin Herttoniemen rannan asuntoalue. 

1980-luvulta lähtien puhuttiin, että satamatoiminnot siirretään Vuosaareen, Helsingin keskusta piti rauhoittaa tavaraliikenteeltä.

Ainoa työpaikkani Rööperissä oli 1989 alussa kun aloitin työt Avamar oy:ssä, työpaikkani markkinointinimi oli Midimouse Music Finland ja se oli Pursimiehenkatu 19:ssa, myöhemmin firma muutti Kallioon, yhtyi toisen firman kanssa ja muutti nimeksi MidiMusic oy.

1990-luvulla Länsisatamaan keskitettiin Tallinnan liikenne, nykyisestä terminaali ykkösestä tuli Tallinnan liikenteen keskus ja sen viereen rakennettiin autolautoille sopivat laiturit. Vuonna 1993 Länsisatama oli lähtöpaikkana Silja Europan neitsytristeilylle. Olin neitsyristeilyllä soittamassa jazz-bändin kanssa. Laivan irtautuessa laiturista soitimme jazzia laivan ravintolassa. Katselin ympäröivää maisemaa, Europa seisoi keskellä Hietalahden allasta ympärillä Jätkäsaari, Hietalahti ja Rööperi mietin, että Altsun kanssa emme ikinä päässeet lautalla näin pitkälle. Jotain symboliikkaakin tilanteessa oli, sillä jazz tuli Suomeen 1920-luvulla Andania -nimisellä laivalla, me tulimme vuorokauden neitsytmatkalta takaisin sillä noihin aikoihin oli Helsingissä jonkinlainen vanhan jazzin renesanssi jonka myötä Helsingissä avattiin Storyville Jazz Club, joka työllisti jazz-muusikoita todella paljon. Nyt saman omistajan Hampton Bay-ravintola, Hietalahden satamassa on vaarassa, koska paikalle on suunniteltu korkeata toimistotaloa, joka sekin on järjetön suunnitelma asukkaiden kannalta.

Vuodet 1974 – 2012 Rööperi oli kuin naapuritalo, jonka ohi tuli mentyä lähes päivittäin, mutta sisällä ei tullut käytyä. Sitäpaitsi autoilevana ihmisenä opin välttämään erityisesti Lönkan ja Meklun risteystä Ruoholahdessa, sillä Jätkäsaaresta tuleva juna katkaisi Mechelininkadun autoliikenteen päivittäin. Joskus odotin junan kulkua pienen bensa-aseman kahviossa, joka oli nykyisen Länsilinkin kohdalla. Länsisataman aiheuttamat ruuhkat aiheuttivat tuohon aikaan paljon hermojen kiristymistä, mutta siihen asiaan oli tulossa muutos, sillä Helsingin päättäjät olivat päättäneet, että Länsisatama, kuten muutkin tavarasatamat (silloin käytettiin myös nimitystä rahtisatama) muuttavat tulevaisuudessa uuteen suursatamaan Vuosaareen.

Nyt 2020 juuri kukaan ei muista kuinka suuri juttu 1990-luvulla oli tavarasatamien muutto Vuosaareen, vuosikymmeniä jatkuneeseen satamaliikenteen aiheuttamaan ruuhkaan oli tulossa piste. 

Asuttuani vuosina 1974-2012 lukuisissa osoitteissa ympäri Helsinkiä, ja kolme kuukautta jopa Keravalla, tuli 2011 ajankohtaiseksi mahdollinen muutto Jätkäsaareen. 

Lapsuudenmaisemiini – Rööperin naapuriin, rakennettiin merellistä kaupunginosaa, jossa satamatoimintoja jäisi isojen kansainvälisten risteilylaivojen verran muistuttamaan alueen satamahistoriasta.
Vielä 2012 kun muutin Jätkäsaareen hehkutti arkkitehti Matti Kaijansinkko Jätkäsaaren kävelykierroksilla alueen erityistä suunnittelua ihmisten eli jalankulkijoiden ehdoilla. Kaijansinkon kertomukset alueen historiasta ja muuttumisesta osaksi urbaania keskustaa olivat mielenkiintoisia ja kielivät hänen intohimoisesta paneutumisestaan Jätkäsaareen. Esimerkiksi alueen sisällä kulkevat kujat ovat mitoiltaan samat kuin empire-Helsingin kapeat Katariinan- ja Sofiankadut. Alueelle piti tulla terminaali ykkösen jatkoksi terminaali, joka olisi samalla jätkäsaarelaisten urbaani kohtaamispaikka, josta olisi näköala merelle. Alueen kruunu on Hyväntoivonpuisto, joka on Esplanadin levyinen ja päättyy uimarantaan. 

Kuinkas sitten kävikään?

Suunnittelun mittakaava oli siis ihminen, mutta se vaihtui rekka-autoon kun Tallinnan ja Helsingin välinen liikenne jatkoi kasvua ja Helsingin satama halusi tukea Tallink -varustamon toivetta siitä, että satama on keskustassa. Vanhoja alueen suunnitelmia alettiin muokata ja erityisesti kaupungin tiedotus siirtyi uuteen mantraan, jonka mukaan satama oli ensin. Tiedotus oli menestyksellistä, sillä esim Jätkäsaaren Facebook-ryhmissä moni ojentaa ”tietämättömiä” saareen muuttajia siitä, että olisi pitänyt tietää, että satama on täällä. Jätkäsaaren tapauksessa pitäisi – enemmän kuin satamasta, puhua rekkaterminaalista, josta lähtee ja tulee satoja rekkoja päivittäin, mutta satama toki luo myönteisemmän kuvan ruuhkan aiheuttajasta.

Niin jouduttiin tilanteeseen, jossa alueen katuverkosto on täydellisessä ristiriidassa nykyisten satamatoimintojen kanssa. Se on johtanut lukuisiin korjaustoimenpiteisiin rekkaliikenteen sujuvoittamiseksi rekkojen ehdoilla. Raitiovaunupysäkkejä on siirrelty, jalkakäytäviä kavennettu ja ajokaistoja levennetty. Ja kun korjataan jotain, mitä ei oikeasti pysty korjaamaan (koska katuverkko oli ensin) on tuloksena sellaisia suunnittelunkukkasia kuten esimerkiksi Tyynenmeren- ja Rionkadun risteys, jossa juuri kukaan ei noudata sääntöjä, risteys on epämääräinen ja aiheuttaa päivittäin läheltä piti onnettomuustilanteita ja risteyksen sekä lähikatujen täydellistä tukkeutumista. 

Enää ei taida aluearkkitehti tehdä kävelykierroksia yleisölle Jätkäsaaressa, ei kerro mielenkiintoisia tarinoita alueen suunnittelusta, eikä ainakaan kerro Jätkäsaaren alkuperäisten suunnitelmien mittakaavan perusteita. Sataman tiedottajat ovat jo vuosia menestyksekkäästi jakaneet mantraa siitä, että satama oli ensin, (tietämätön kaupunkisuunnitteluko vain piirsi huonon ja toimimattoman katuverkon?). Liikenneruuhkia nyt aiheuttava satama on kuitenkin paikassa jossa ei koskaan aiemmin ole ollut satamaa. Pelottavaa onkin se, että ”satama-oli-ensin” -logiikalla satamaa voidaan jatkaa vaikka Pihlajasaareen, mikä onkin nykyään paljon lähempänä Jätkäsaarta kuin lapsuuteni 60-luvulla. Sääliksi käy arkkitehti Kaijansinkkoa, jolle Helsingin satama osoitti että ensin on satama ja sitten kaupungin asukkaat. Satama niin sanotusti haistatutti paskat hienoille suunnitelmille, mutta Rööperi on sentään jäljellä, vaikka jossain vaiheessa senkin asujaimisto on vaihtunut varakkaampiin. 

Jätkäsaari on satamasta huolimatta hieno asuinalue, puistot, kujat ja kadut muodostavat kiinnostavan, intiimin kokoisen katuympäristön, jossa on helppo kulkea. 2013 Länsisatamassa ollut Tall Ship Race osoitti, mitä satama ja meri pystyvät parhaimmillaan tarjoamaan. Minusta hienoin tapahtuma, joka täällä on ollut (Madonnalle saari oli vain kenttä, johon rakennettiin esiintymislava). Tall Ship Racen aikaan laitureilla ja laivoilla soitettiin juhlittiin ja pidettiin hauskaa, rekkaliikennekin oli siihen aikaan vielä jollain tavalla hallussa eikä häirinnyt juhlijoita. Nyt korona-aikaan ei isoja kansainvälisiä risteilijöitä eikä turisteja ole satamassa näkynyt, vaikka eivät laivat tai turistit häiritse. Baltian maista, Romaniasta, Puolasta, Bulgariasta, Valko-Venäjältä tai Ukrainasta tulevia rekkoja harva kaipaa. Herääkin kysymys, onko edellä mainituista maista todella niin paljon tuontia Suomeen, että siihen tarvitaan satoja päivittäisiä rekkoja vai tuodaanko niillä jossain muualla purettujen konttien sisältöä Suomeen?

Kirjoitin tämän kirjoituksen koska Jätkäsaari on minulle tärkeä, se on kotisaari, josta en halua muuttaa minnekään.

Tweet #https://twitter.com/mikko_v