Tämä kirjoitus käsittelee keikkamuusikoita, niitä joita joskus myös ravintolamuusikoiksi kutsuttiin.
Aloitin ammattisoittamisen vappuna 1971 ja suurin piirtein siitä saakka olen seurannut keskustelua keikkojen ja palkan määrästä. Nykyään keskustelua on paljon enemmän kuin rahakeikkoja.
Täytettyäni 60 vuotta laskin, että näitä maksettuja “rahakeikkoja” olen tehnyt yli 5000. En ole ikäisteni joukossa edes harvinaisuus, maksettuja keikkoja ovat jotkut tehneet jopa yli 10 000. Suuri ero nykyaikaan on se, että ravintoloissa soitettiin silloin 70-luvulla yleensä 5-6 iltaa viikossa, samassa ravintolassa oltiin yleensä kuukausi, tai jos oltiin laivakeikalla soitettiin yli kuukausi putkeen, joskus monta kuukautta. Ravintolat olivat vielä silloin maksukykyisiä, usein jonkun ison ketjun kuten SOK, Elanto, Rantasipi, Yhtyneet Ravintolat omistamia. Ohjelmatoimistot hoitivat bändit eli olivat myös työnantajina ja keikat tiedettiin noin vuodeksi etukäteen. Useampi sata ravintolamuusikkoa kerrallaan tienasi kohtuullista “kuukausipalkkaa” 70-luvulla, ravintoloissa ja laivoilla (monet myös säännöllisesti Ruotsissa).
70-luvun suurimpana ongelmana pidettiin ulkomaalaisia soittajia, joita Suomeen tuli runsaasti mm Puolasta ja Bulgariasta. Ohjelmatoimistoille ulkomaalaiset bändit olivat halvempia kuin kotimaiset, sillä heille ei käytännössä maksettu työehtosopimuksen mukaista palkkaa. Ulkomaalaisista muusikoista huolimatta kotimaisilla soittajillakin riitti töitä. Suomessa oli pitkin maata kymmeniä ravintoloita ja hotelleita, joissa jokaisessa oli yleensä “kuukauden orkesteri”. Helsingissä muusikot soittivat 5-6 iltaa viikossa mm seuraavissa ravintoloissa; Arkadia, Budapest, Fennia, Kaivohuone, Kaisaniemi, Intercontinental, Hesperian yökerho, Josafat, Tenho, Espilä, Hungaria, Adlon, Vanha Maestro. Tämän listan kirjoitin sen kummemmin miettimättä, paikoista, joissa itse tuohon aikaan soitin ja varmasti unohdin useamman.
Kuin tulevaa ennustaen alkoi 1970 – luvulla syntyä pieniä yksityisiä, mihinkään ketjuun kuulumattomia ruokaravintoloita, joissa ei siihen aikaan ollut musiikkia eikä muutakaan ohjelmaa. Myös pubeja alkoi tulla 70-luvulla ja joissain niistä oli musiikkia kuten Urhon-pubissa Bottan talossa, rahaa niistä ei juuri saanut, mutta hauskaa oli silti. Siihen aikaan joillakin bändeillä oli tapana harjoitella pubi-ravintoloissa, näin minun kohdalla oli asia juuri Urhon pubissa, jossa soitin vuonna 1971 n 60 keikkaa -kaljapalkalla. Myöhemmin 80-90 luvun taitteen tienoilla harjoiteltiin Rikun pubissa Rikhardin kadulla.
Pubit ja ruokaravintolat alkoivat siis pikku hiljaa käyttää elävää musiikkia, jonka mahdollisti osaltaan ravintolamuusikoiden TES:n (työehtosopimus) näivettyminen. Koskaan nämä pienet yksityiset ravintolat eivät juuri mitään muusikoille maksaneet, mutta 70-luvulla asiaa hillitsi muusikoiden TES-sopimus.
Isot bändejä kuukaudeksi palkanneet ravintolat ovat historiaa, enää ei ole kuukauden orkestereita, keikkapaikkoja on ehkä sama määrä, mutta vain osalla niistä on varaa maksaa elävästä musiikista ja niissäkin vain joinakin iltoina viikossa. 1960-80-luvun soittopaikkojen runsauden huumassa jotkut olivat sitä mieltä, että ravintolamuusikoita (myös rytmi-, tanssi- pop/rock-muusikko nimikkeellä) pitää kouluttaa ja näin myös “pakottaa” ohjelmatoimistojen tuomat ulkomaalaiset muusikot pois maasta. Se johti AMK-pohjaisten musiikkioppilaitosten syntyyn, joista parhaimmillaan valmistui (ja yhä taitaa valmistua) kymmeniä muusikkoja vuodessa, vaikka samaan aikaan palkanmaksajatahot vähenivät, nekin kymmenillä vuosittain. Nyt ollaankin tilanteessa, jossa koulutettuja muusikoita on enemmän kuin koskaan ja rahapalkkaa tarjoavia soittopaikkoja vähemmän kuin koskaan. Monet muusikot, ollakseen muusikoita, tekevätkin muuta työtä.
Aloin kirjoittamaan tätä kirjoitusta luettuani muusikoiden Facebook-ryhmässä ravintolasta, joka hakee bändejä 300€ könttäsummalla. Monet pitivät ravintolaa kohtuuttomana ja suorastaan muusikoiden hyväksikäyttäjinä. Summa on todella 300€, siihen ei tule senttiäkään päälle, ei veroja tai edes Teosto-maksuja, sillä 300 kattaa aivan kaiken, riippumatta esiintyvien henkilöiden määrästä. Muusikot ovat vastuussa myös Teosto-maksuista. Onnekkaat, siis jostain kautta työllistetyt muusikot tietysti paheksuvat ravintolaa, mutta myös niitä soittajia, jotka kehtaavat tuollaisella riistosummalla mennä keikalle.
Itse asiassa useampi pääkaupunkiseudun ravintoloista, joissa nykyään on elävää musiikkia tarjoaa ns könttäsummaa esiintyjille ja summa on usein juuri tuo 300€. En tiedä perustuuko summa johonkin käytännölliseen faktaan vai onko se muodostunut ns viidakkorumpua pitkin, “tämän ne muutkin tästä maksavat”. Ehkä yrittäjät tehneet jonkinnäköisen kartellisopimuksen. Oli miten oli, rahaa musiikkiin ei tahdo olla.
Köyhälle yrittäjälle 300€ + mahd. juomat ja ruuat esiintyjille on melko suuri satsaus. Muusikolle se ei ole suuri palkka, 300€/brt riittäisi juuri yhden muusikon palkkaamiseen minimipalkalla, joka on 200€/brt + työnantajakulut. Perinteinen ravintolatrio maksaisi ravintolalle siis yli 600€, mutta kuka perinteistä enää välittää.
Musiikkiin ei siis ole rahaa, ei asiakkailla eikä omasta toimeentulosta taistelevilla ravintolayrittäjillä. Lähiöiden kortteliravintolat siis lähiöpubit eivät ole mitään kultakaivoksia, joten muusikoiden palkkaaminen keikalle on pääosin tappiollista toimintaa. Jotta pääsylipputuotolla voisi maksaa bändin, pitäisi esiintyjän olla Mikko Kuustonen tai Mikko Ala-Leppilampi, Mikko Virto ei vedä eikä edes se pubin kanta-asiakas (bändeineen), joka takavuosina pääsi Idols loppukilpailuun. Pääsylipputulot, ilman julkkisesiintyjää, toimivat ehkä viikonloppuisin suosituissa keskustan ravintoloissa, mutta eivät edes Kalliossa.
Muusikon työ on aina ollut kysynnästä ja tarjonnasta kiinni, eikä kysyntää valitettavasti takaa edes AMK-koulutus, tunnettuus ehkä – jos sekään. Tunnettuutta bändi voi hankkia soittamalla kaikki mahdolliset ilmaiset keikat, mistä on syntynyt sanonta “mutta hei, se voi poikia jotain”. Keikkojen määrä on aina ollut kiinni myös siitä, että bändissä (tai missä tahansa esiintyjäryhmässä) on joku ns. moottori, ts. henkilö, jonka aktiivisuuden varassa muut ryhmän jäsenet ovat, mutta tehokkaimmankaan moottorin voi olla vaikeata saada rahakeikkoja.
Mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että ravintoloissa ei nykyään pyöri sellaista asiakaskuntaa, joka olisi halukas maksamaan musiikista eikä niin varakkaita ravintoloitsijoita ole kuin muutama, jotka pystyvät bändin muusikoille maksamaan voimassa olevan sopimuksen mukaista palkkaa. Osaavia muusikoita on Suomessa muutama tuhat, mutta vain hyvin pieni määrä heistä pystyy elättämään itsensä musiikilla, osaamisen lisäksi pitää siis olla oikeissa porukoissa (kun keikkoja jaetaan).
Omalle osaamiselle voi laittaa hinnan, mutta se voi vaikuttaa keikkojen määrään. Silti osaamista voi ja pitää arvostaa, vaikka ravintolat olisivat (musiikin suhteen) varattomia.
Tweet #https://twitter.com/mikko_v