Miten pääsin soittoporukoihin ja soittajien metaversumiin?
Pitkällä soittajan urallani olen ihmetellyt, tavatessani tuiki tuntemattoman (usein hyvän) soittajan, miksi ei olla aiemmin tavattu? Maa on suuri, mutta ihmisiä vähän ja vielä vähemmän rytmimusiikkia soittavia.
Harva soittaa yksinään, melkein kaikki soittajat ovat joissain porukoissa, joita on eri kokoisia. Näitä soittajien porukoita voi nimittää myös kuppikunniksi. Niitä on maan kokoon nähden uskomaton määrä. Yleensä kuppikunnat ovat sosiaalisesti tiukasti rajattuja, jäsenet sitoutuneita ja uskollisia ryhmälleen vaikka saattavat arkielämässä kuulua aivan erilaisiin varallisuuden tai jonkin muun asian mukaan määriteltäviin status-kupliin.
Some on tuonut ujoille ja aroille soittajille uuden tavan ryhmäytyä. Somen syöverit auttavat soittajia yhdistymään somekuplissa, mutta metaversumin harjoituskämpissä ei hiki haise.
Miten soittajan identiteetti kasvaa ja mistä hän hakee sidosryhmänsä? Lapsen identiteetti syntyy vanhempien ja kaverien myötä, joista ensimmäiset samaistumisen kohteet yleensä löytyvät.
Myös soittajan alut kasvattavat identiteettiä kaverien kautta/kanssa, joten myös paikat joissa kavereita tavataan saavat merkityksen.
Ja kaveriporukat synnyttävät bändien lisäksi myös turvaa tuovia kuppikuntia, jotka sekä leimaavat että erottavat soittajia.
Otsikkokuvassa isäni (Alpo Virto, kuvassa oikealla) kuppikunta, poliisien soittokunta, jota tuolloin johti Jori Malmstén.
Erään Facebook-kaverini päivityksessä oli muistoja Vanhasta eli Vanhasta ylioppilastalosta Helsingissä.
Merkittävä elämäntapahtuma hänelle oli se, kun hän pääsi ensimmäisen kerran Vanhalle asiakkaana. Vanha on kautta aikojen ollut monelle nuorelle jonkinlainen aikuisuuden merkkipaalu ja muusikoille lisäksi uskottavuuden pilari. Itse asuin lapsuudesta aikuisuuteen aivan Vanhan tuntumassa. Muusikon urani alkoi 1971 – silloin kotini oli n 400 metrin päässä Vanhan portailta.
Lapsuuden (fyysiset) rajat alkoivat määrittyä minulle mm sen mukaan, mistä sai tarroja. Kuulin, että Vanhalta saisi tarroja, mutta puhe olikin darroista, joista en tiennyt mitään, enhän ollut kuppikuntaiässä.
Jostain syystä Vanha ei kuitenkaan koskaan tullut osaksi elämääni, vaikka muutaman kerran olen siellä keikalla ollut. Vanha ylioppilastalo oli – ja varmaan yhä on, merkittävä kuppikuntien syntypaikka.
Lapsuuden rajat
Alle kymmenvuotiaana elämäni kiintopiste oli Erottajalla sijainnut kotikortteli, jota vastapäätä oli Helsingin Sanomien toimitus ja lehtipaino. Se oli kupla, jonka äärilaidoilla olivat Snelmanin kansakoulu Punavuorenkadulla, Johanneksen kirkon kenttä, Vanhan kirkon puisto ja Tempon tavaratalo Mannerheimintiellä.
Tempon tavaratalo aloitti aina joulunajan, sen jouluvalot syttyivät ennen Aleksin joulukadun avajaisia. Tempo ei ollut lähin tavaratalo, mutta lähin jossa käytiin ostoksilla. Kotiani lähempänä oli kotikorttelissa sijainnut Rake-tavaratalo, mutta sen sokkeloissa leikittiin vain piilosta. Rake oli aikansa pakohuone*, jonne mentiin piiloon.
1962 kesällä järjestettiin Helsingissä maailman nuorison festivaalit. Muistan elävästi Vanhalta tulleen kyynelkaasun hajun kun seisoin Tempon edessä Manskulla, sen pitemmälle en uskaltanut mennä. Vanhan tienoilla oli paljon äänekkäitä ihmisiä sekä useita poliisiheppoja.
1963 tammikuussa täytin kymmenen ja reviirini laajeni pikkuhiljaa myös Vanhan ympäristöön ja kuten jo mainitsin erilaiset mainosliimatarrat olivat osasyy reviirin laajentumiseen. Tarroja kerättiin, vaikka ei niitä oikein mihinkään liimattu. Tarroja sai mm Yrjönkadulta Gulf’in konttorista, Erottajan pommisuojasta ja Aleksilta Pohjola vakuutusyhtiön konttorista. Vanhalta ei saanut tarroja.
Vanhan vieressä oli Perunatori, jonka kioskista myytiin ranskalaisia perunoita ja nakkeja.
Perunatorista ei tullut minulle tai ikäisilleni kokoontumispaikkaa, mutta viereisestä Stokkasta tuli. Stokka eli Stockmannin tavaratalo oli suosittu lähistön nuorten ajanviettopaikka, nuoremmilla erityisesti sen 4. kerroksen leluosasto ja teineillä kakkoskerroksen levyosasto. Kotini lähin levykauppa oli Pohjois-Espalla ollut Westerlundin musiikkikauppa.
Omien kuppikuntieni hahmottuminen..
Soittajan identiteettini herkkä alku oli vuonna 1963 kun Yleisradiossa alkoi soida The Beatles ja erityisesti Twist and Shout -kappale, joka oli alkuna rumpalin uralleni.
Perheessämme oli levysoitin, mutta minulla ei ollut yhtään levyä. Säästin rahaa single-levyyn ja menin rahoineni lähimpään levykauppaan eli Westerlundille ja kysyin myyjä-tädiltä Beatlesien Twist and Shout levyä. Sitä ei ilmeisesti ollut levykaupan varastossa, sillä kotiin tuli ranskalaisen Les Chats Sauvages -yhtyeen Twist a Saint Tropez. Myyjän mukaan se on ihan samanlainen kuin Twist And Shout.
Kotimme valtasi siis englantilaisen ja yhdysvaltalaisen rokin lisäksi ranskalainen twist!! Ei mennyt aivan putkeen ensimmäisen (vinyyli)levyn osto. Olisi pitänyt mennä Fazerin levykauppaan, josta myöhemmin tulikin vakiolevykauppani sekä 1971-72 myös työpaikka, mutta 1963 se oli reviirini ulkopuolella.
Koulukaverini Sakarin kanssa päätimme perustaa rokkibändin, nimi olisi The Nimles. Luulimme nimen tarkoittavan nimettömiä, ei siis pieniä alushousuja vaan nimetöntä yhtyettä. Bändi jäi syntymättä, koska kaveripiiristä ei olisi duo’a suurempaa bändiä saanut, eikä Sakari lopulta ollut edes kiinnostunut soittamisesta.
1960-luvun rock-yhtyeet tekivät minuun vahvan vaikutuksen. Innostuin uusista bändeistä, joita Englannista ja USA:sta tuntui tulevan useita, kotimaiset bändit eivät kiinnostaneet muutamaa poikkeusta kuten The Sounds, The Strangers ja The Boys lukuunottamatta.
Aloitin soittoharrastuksen, rumpalina. Kaverien kanssa en saanut bändiä aikaan, mutta isän, isoveljen ja isoveljen kaverin kanssa soitimme jazzia. Treenikämppänä oli Metsähallituksen 4 krs ollut, iltaisin tyhjä konttorihuone. Metsähallitus oli silloin Erottajankadun, Uudenmaankadun ja Yrjönkadun sisään jäävässä korttelissa. Sain soittaa, mutta kuppikuntaa siitä ei syntynyt.
Kaveripiiri vaatii kokoontumispaikan. Vanha oli monelle muusikon alulle (ja wannabe-muusikolle) tärkeä, jollei tärkein hengailupaikka. Se ei ollut pelkkä ravintola, josta sai alkoholia vaan myös paikka, jossa oleminen nosti itsetuntoa.
Moni itsetunnon Vanhalla myös menetti.
Se, että pääsi Vanhalle kuuntelemaan jameja oli hienoa, mutta sinne soittamaan pääseminen oli virstanpylväs, josta kukaan ei kieltäytynyt.
Ensimmäinen kuppikunta
Vanhan läheisyydestä huolimatta ensimmäinen kuppikuntakokemukseni = soittokaverien kanssa ravintolaan, oli kaukana Vanhasta – ravintola Gästis Tammisaaressa.
Opiskelin musiikkia sisäoppilaitostyyppisesti Tammisaaressa Dragsvikin varuskuntasoittokunnassa syksystä 1968 kesään 1969.
Joskus tammikuussa 1969 kun täytin 16, menimme soitto-oppilaskavereiden kanssa paikalliseen Gästis -ravintolaan.
Soitto-oppilaiden “koulupuku” oli sotilaspuku, jonka ainoa ero varsinaiseen varusmiehen sotilaspukuun olivat helakan siniset kauluslaatat joissa diskanttiavain sekä olkapoletit joissa lyyra-koriste.
Sotilaspuvussa alaikäiset soitto-oppilaat kuitenkin pääsivät yleensä ravintolaan sillä harva “poke” oli tietoinen armeijan soitto-oppilaista (siitä, että he olivat 15-18 vuotiaita).
Hiljaisessa Gästis- ravintolassa olimme melko äänekäs seurue. Itsetuntoni nousi oluen ja muutaman cremé di menthé -drinkin jälkeen.
Ilta Gästiksessä sai pissahädän myötä nolon lopun. Olut kusettaa, joten etsin ravintolan vessan. Löydettyäni wc:n menin miehekkäästi sisään.
Jos en olisi ollut niin miehekäs, olisin ehkä huomannut ovessa kyltin “Damer”, mutta en huomannut. Niinpä Gästiksen topakka naistarjoilija tuli perääni vessaan, otti napakan otteen olkapoletista ja ohjasi minut ulos ravintolasta.
Tarjoilijan heitettyä minut ulos hän kertoi kavereille, että nyt on synttärit loppu ja sankari kadulla. Vaikka olin kadulla olin kuppikunnassa, se oli hienoa.
Seuraava kuppikunta löytyi Helsingistä se oli Soittajakoulu eli Sibelius-Akatemian sotilasmusiikkiosasto. Opiskelu Soittajakoulussakin oli sisäoppilaitostyyppiä, mutta tutussa kotikaupungissa pääsin kuitenkin moniin uusiin kuppikuntiin kuten Tuomiokirkon puhallinorkesteri, jonka piirissä pyörivät silloin myös mm Harri Aavaharju, Aaro Louhi, Aarno Botell, Leo Bessonoff ja moni muu, eli lähes kaikki Helsingin nuotinlukutaitoiset puhaltajat.
Vasemmalla kuvassa virallinen henkilötodistukseni noin 16-vuotiaana. Varusmieskortti muistutti henkilökorttia. Soittokunnan toimistossa oli tyhjiä varusmieskortteja joihin laitoimme pari vuotta ikää lisää, niillä sitten käytiin ravintoloissa ja Alkossa.
Täytin 18 vuotta tammikuun 17 päivä 1971. Tammisaari ja Soittajakoulu olivat taakse jäänyttä aikaa, opiskelin Sibelius-Akatemian Yleisellä osastolla. Nyt kuppikuntani muodostui mm. veljeni Ilen soittajakavereista, Sibelius-Akatemian yleisen osaston soittajista ja Pohjalaisesta osakunnassa (Botta) kokoontuvasta East Bottom Dixiemen-yhtyeestä (EBD).
Muistan tuolta ajalta jonkun jazz-keikan Vanhalta, jossa soitin (pasuunaa) mm kitaristi Nono Söderbergin, fonisti Kari Veisterän kanssa, mutta Vanha oli edelleen minulle “vieras” ympäristö, ei läheskään niin tuttu kuin Pohjalaisen osakunnan Botta.
Kuppikunnat eivät vieneet minua vieläkään kohti Vanhaa vaan kohti Bottaa, jossa vietin paljon aikaa. Bottalla olin viikottain keikalla Urhon pubissa, joskus myös Manalassa, Vatsassa (Vasa Nation) ja 2 kerroksen juhlasalissa. Mutta mieleenpainuvin keikkapaikka Bottalla oli sauna, josta enemmän täällä. EBD:ssä soittivat 1971 mm Pekka ja Matti Iiramo, Antti Ruokosalmi (pno) ja tietysti liidari Kalle-Kustaa Krogfors trumpettia. EBD:ssä soittivat noina vuosina myös mm. rumpali Upi Sorvali ja basisti Jorma Härkönen. Myöhemmin siinä soittivat mm Jukka Järvelä, Pekka ja Matti Iiramo, Heikki Sandren, Pekka Mesimäki ja veljeni Ilkka (Virto). Bottalla törmäsin myös siellä yhteislauluja vetäneeseen Martti “Mape” Lappalaiseen. Se tapaaminen johti minut lopulta pasunistiksi Tapiolan yhteiskoulun bigbandiin, joka oli minulle ehkä merkittävin asia sekä muusikkona identifioitumisen että kuppikunta-aatteen kannalta.
Lisää kuppikuntia ja kuplien synty
Tapiolan yhteiskoulun big band johdatti minut lopullisesti ammattimuusikon uralle, mutta ei jazzin vaan yleisemmin rytmimusiikin pariin. Kesäksi 1972 Tapiolan yhteiskoulun big band kiinnitettiin Tapani Kansan Sunshine kesä-show:n jossa big bandista muodostettu Diamond Brass soitti tanssimusiikkia ennen ja jälkeen shown. Diamond Brass oli varsinainen peruskoulu tanssimuusikon uralleni. 1973 keväällä loppui yhteistyö Tapani Kansan kanssa ja minä siirryin Katri-Helenan taustabändiin. Jäin pois bigbandista, enkä enää käynyt edes dixie-keikoilla.
Kuppikuntani vaihtui Sibelius-Akatemia/dixieland/jazz-kuppikunnasta ravintola/laiva/tanssimuusikko -kuppikuntaan.
Soitettuani useamman vuoden pääasiassa ravintoloissa ja laivoilla pääsin taas jazz- ja rokki-bändeihin joskus 1981 tienoilla. Kuppikuntani oli kuitenkin väärä sekä jazz-, että rokkibändiin, mutta onneksi oli kaveripiirit, siitä lisää täällä.
Joskus 1980 ja 1990 lukujen taitteen tienoilla tutustuin uuteen kuppikuntaan, joka muodostui minua hiukan nuoremmista Sibelius-Akatemian musiikkikasvatusosastolta valmistuneista soittajista. Heitä yhdisti hyvä ja monipuolinen soittotaito ja se, että he eivät juuri tunteneet muita soittajakuppikuntiani.
Samoihin aikoihin maailmaani tuli myös tietoverkon sisällä oleva sosiaaliset ryhmät, joista silloin ei käytetty SOME-nimeä. Atari ST-tietokoneiden käyttäjäyhdistys ST-klubi, toimi jo tuolloin sekä verkossa (BBS-purkki) että verkon ulkopuolella. Olin klubin aktiivinen jäsen. Klubin myötä osa sosiaalisista suhteistani siirtyi tietoverkkoon jo tuolloin, noin 17-vuotta ennen Facebookia.
Soittajien kuppikunnat ovat melko tiukkaan rajattuja, koska useimmat soittavat lähinnä kaveripiireissä. Piirejä syntyy työpaikoilla, kouluissa ja oppilaitoksissa ja verkossa, mutta niiden sekoittuminen on aika vähäistä. Uskon vahvasti, että Suomi menestyisi kansainvälisesti paremmin jos kuppikunnat ja kaveripiirit eivät ohjaisi bändien syntymistä ihan näin vahvasti.
Vanhuutta on kuvattu nimellä “kultaiset vuodet”. Sen verran vanhaksi olen päässyt, että voin iän tuomalla arvolla sanoa että ei tämä niin kultaista aina ole. Se on totta, että ikä tuo mukanaan lisää piirejä ja kuppikuntia ja aktiivisen (osaavan) vanhuksen ulottuvuuden piiriä kasvattaa SOME. Mutta Vanha ei ole minulle oikein avautunut edes vanhana. Nuoruuden Bottakaan ei enää ole minun paikkani, mutta samassa korttelissa oleva Storyville on, tai oli ainakin Korona-pandemiaan asti.
Todellisuuden ryhmiä
- Soitto-oppilaat ja armeijan soittajat
- SiBa yleinen osasto ja Norssin kaverit
- Ravintolamuusikot ja MAF-porukat
- 1980-luvun rokkikaverit
- Vanhan jazzin soittajat
- SiBa MuKa
- Musiikkiopiston työkaverit
Metaversumin ryhmiä
- Husky BBS / (Atari) ST-klubi
- Rumpalit
- Ammattimuusikot
- Soittajat
- Band camp
- Soundcloud
Kuppikunnat ja kuplat leimaavat ihmisiä, vaikka kuplissa olevat ihmiset eivät välttämättä edes tunne toisiaan.
Kun noin kymmenen vuotiaana innostuin rokista ei tiedossani ollut ikäisiäni bändisoitosta kiinnostuneita. Rokkikuplaan en siis päässyt. Soittavat rokinharrastajat olivat tuolloin minua vanhempia lukio- ja muita opiskelijoita tai nuoria aikuisia työelämässä.
Pääsin moniin kupliin, josta osan leima oli hyvästä ja osan pahasta.
Näin iäkkäämpänä kuppikunnat menevät onneksi sekaisin ja menettävät merkityksensä. Kun soittokavereita alkaa vaivihkaa siirtyä muille maille soittamaan vanhat joskus ehkä hyvinkin tiukat musiikilliset ja muutkin rajat menettävät merkitystään.
Nyt universumin rinnalle on vaivihkaa syntynyt metaversumi, jossa moni jo on, vaikka ei sitä tiedä.
- Metaversum = universumi verkossa
- BBS = Bulletin Board System, SOME ennen internetiä
- Kuppikunta = klikki, kopla, kilta, klaani, sisäpiiri, ryhmäkunta jne. Alkujaan saman pöydässä aterioivat.
- Statuskupla = Tunnustavat SOMEssa suurinpiirtein samanlaisen elämäntilanteen ja arvot (politiikka, asuinpaikka, uskonto, taloudellinen asema tms)
- Pakohuone = eng. Escape Room, peli jossa vihjeitä seuraamalla pääsee suljetusta tilasta pois.