Ensimmäisen ja toisen luokan opettajani Marjatta Nissinen ei tykännyt minusta, olin (luultavasti) hyvin rasittava ja itsepäinen 7-8 vuotias. Niinpä opettaja Nissinen eräänä päivänä katsoi parhaaksi kertoa asiasta myös äidilleni. Osaaottavasti hän kertoi, että Mikko on idiootti. Opettajan puheen sävyn muistan siitä, miten äitini matki opettaja Nissistä kun kertoi tapahtuneesta.
Snellmanin kansakoulu 1960-66
Opettajan arviointi kertoo tietysti minusta, mutta myös 1960-luvun opettajien asenteista. Samasta opettajasta muistan myös sellaisen ikävän muiston, että äitini oli saanut koulun kanssa sovittua, että minun ei tarvitse syödä kalasoppaa. Kalasoppapäivinä menin siis välitunnille kun muut menivät syömään. Myös Heli -niminen tyttö oli vapautettu kalasopasta, olimme siis kahden välitunnilla ennen muita. Heli oli eturivin tyttö, minä takarivin poika. Hän oli open suosiossa minä en. Heliä kaiketi ”otti päähän”, että minäkin olin etuoikeutettu eli vapautettu kalasopasta. Heli valitti asiasta opettaja Nissiselle ja siihen loppui minun kalasoppavapautus. Marjatta Nissinen näytti miten huono opettaja toimii ja tulihan niitä näyttöjä muitakin, kirkkaimpana ehkä tuo minun määritteleminen idiootiksi. Muistan, että asiasta loukkaantunut äitini selvitti ”idioottiasiaa” kouluhoitajan kanssa, jonka mukaan idiootti-määritelmä oli minun tapauksessa vahvasti liioiteltu, mutta mitään palautetta opettaja Nissiselle asiasta ei ilmeisesti annettu.
Kansakoulun 3. luokalla opettajakseni tuli Urho Pellinen, samalla luokat muuttuivat tyttö- ja poikaluokiksi. Urho ei minua eikä muitakaan oppilaita erityisesti kiusannut. Urho oli hermonsa -ilmeisesti sodassa, menettänyt mies joka saadakseen kuria luokan pikkupoikiin huusi ja löi jalkaansa lattiaan, ja sitä tapahtui usein. Urhon luokalta joutui myös käytävään usein, muistan vieläkin kuinka katselin Snelmanin kansakoulun vanhan puolen käytävän kattoa seistessäni yksin käytävässä. Vaikka olin käytävässä usein, ei mieleeni ole jäänyt yhtään syytä, miksi olin käytävässä, mitä olisi pitänyt oppia. Hukkaan menivät nekin, mutta käytävän katon kauniit symmetriset ornamentit muistan hyvin.
Neljäsluokka oli tärkeä, koska siltä pyrittiin oppikouluun, minne en päässyt. Jos jotain tukiopetusta oppikoulun hakukokeisiin oli, ei se koskenut minua. Jälkeen päin tuntuu siltä, että luokan oppilaiden älykkyys mitattiin osin käytöksellä, mutta varsinkin vanhempien asemalla. Tavallisen perheen villi poika oli aika huonoissa asemissa oppikouluun pääsyn kanssa, mutta kiltit ja merkittävien perheiden lapset pääsivät pääsääntöisesti oppikouluun (köyhien) tuhmien jatkaessa kansakoulun viidennelle luokalle. Jotkut tosin menivät oppikouluun vasta 5. ja 6. luokalta. Itse en muista, että olisin pyrkinyt 4. luokan jälkeen.
- Oppikoulun pääsykokeet eivät olleet helpot, mutta uskon että moni joka ei päässyt, olisi päässyt mikäli koetilannetta ja erityisesti matematiikkaa olisi etukäteen harjoiteltu oppilasta tukien. Itse harrastin tuohon aikaan musiikkia, luin paljon kirjoja, rakensin pienoismalleja, pelasin shakkia, mutta oppikouluun en päässyt.
Pellisen jälkeen opettajaksi tuli varsinainen koulukiusaaja eli opettaja Harri Haantola. Haantola mielellään ”ojensi” oppilaita nolaamalla yhtä kaikkien edessä. Hän teki kiusaamisesta taiteen ja opetti kaikille kiusaamiseen halukkaille kuinka oikeaoppinen kiusaaminen tehdään. Sehän tapahtui niin, että valittiin kohde, joka jonkin ominaisuuden perusteella erotettiin muista ja sitten iskettiin sanallisesti niin, että kaikilla oli lupa tuntea ylemmyyttä ja iloa kiusatun kustannuksella. Olen historia sivuillani kertonut erään tapauksen, joten lainaan nyt itseäni..
”Mieleeni on mm. jäänyt tapaus kun Finnhansa niminen laiva valmistui Hietalahden telakalta (aivan‚ koulun vieressä) ja isäni, joka oli poliisien soittokunnan soittaja oli menossa keikalle laivan lipunvaihtojuhlaan. Lipunvaihtojuhla tai tilaisuus on siis se, missä laiva vaihtaa omistajaa telakalta tilaajalle ja se tapahtuu merellä. No, isä oli järjestänyt niin, että olisin päässyt mukaan laivaan, mikä tietysti olisi ollut aivan huippuhienoa 11-vuotiaalle, laivoista kiinnostuneelle pojalle. Mutta opettaja Haantola oli toista mieltä. Hän ei pelkästään tyytynyt kieltämään minulta asiaa (parin tunnin vapaata koulusta), vaan luki ääneen naureskellen koko luokalle äitini kirjoittaman lupapyynnön asiasta. Mieleeni on erityisesti jäänyt kuinka hän “vitsikkäästi” painotti sanaa “Finnhansa” tyyliin “Finnhanssa”.
Haantola harrasti henkistä kiusaamista ja oli siinä vähintään yhtä taitava kuin myöhemmin minua Sibelius-Akatemiassa opettanut Olavi Lampinen, hänestä myöhemmin lisää. Haantolaa ja Lampista yhdisti ilkeä mieli, uskon että he pystyivät myös miellyttämään, mutta minun kohdalla siihen ei ollut syytä.
Snellmanin kansakoulun opettajista on kiusaamisen ja fyysisen pahoinpitelyn vuoksi mainittava myös laulunopettaja Olavi Pesola, jonka bravuurinumeroihin kuului oppilaan suun peseminen saippualla kun oppilas oli sanonut jotain mitä Pesola piti tuhmana. Tukistaminen oli hänelle lähes päivittäinen toimenpide 5-6 luokkalaisten poikien laulutunneilla. Minäkin sain useamman pesun, syyt eivät ole jääneet mieleen paitsi eräältä kerralta. Laulunopettaja Pesolaa uhmaten lähdin laulutuntia edeltävänä välituntina kaverini Altsun kanssa läheiseen Tehtaanpuiston leikkipuistoon, en muista miksi ihmeessä niin teimme ehkä silkkaa typeryyttä tai ehkä siellä oli tyttöjen liikuntatunti. Kun tulimme runsaasti myöhässä luokkaan muistan, että saimme täyskäsittelyn, eli tukistus + suunpesu ja lopuksi lopputunti nurkassa seisoen.
Snellmanin kansakoulussa oli noihin aikoihin myös pelottava veiston-opettaja Nikula. Hänen vihan kohteeksi en koskaan joutunut, mutta hänestä kerrottiin tarinaa, että kurittaessaan erästä poikaa tunnilla – korvasta vetäen, oli korva lähtenyt irti. Ehkä tästä ja muistakin hänestä kerrotuista tarinoista johtui, että hänen tunneillaan ei huonosti käyttäytyviä poikia ollut. Nikula oli minun kouluaikana luultavasti jo ikämies, sillä ”korvanirtoamis-tarinan” muistaa myös tätä kirjoittettaessa yli 90-vuotias tätini, jonka miesvainajan opettaja Nikula oli ollut (1930-luvun tienoilla!).
Taivallahden kansalaiskoulu 1967-8
Minun kohdalla kansalaiskoulun tuntuvin ero kansakouluun oli se, että opettajat eivät kiusanneet, mutta oppilaista kiusaajia löytyi. Minua kiusasi Kari B. niminen kaveri, välitunnilla hän usein löi ja potki minua. Muistan, että jossain vaiheessa se ahdisti minua niin, että kouluun ei ollut kiva mennä. En siitä koskaan kenellekkään kertonut, useimmat eivät kerro. Karia luultavasti kiusasi joku muu, mutta se ei tapahtunut koulussa, ja selvästi hänkin oli ahdistunut. Se Taivallahden kansalaiskoulussa tuntui hienolta, että koulumatkaan sai käyttää ratikkaa no 5 tai bussia no 13.
Kansalaiskoulussa opettajien ammattitaito oli kansakouluani selvästi parempi ja suhtautuminen oppilaisiin paljon reilumpi. Luokanvalvojani oli opettaja Haapala, reilu ja asiallinen mies. Paljon minua opetti myös Reino Hukka, joka opetti myös metallitöitä. Kun Reino oli välituntivalvoja ketään ei kiusattu. Hänestä jäi myönteinen kuva. Ammattipiirustuksessa oli oma opettaja, jonka nimeä en muista kuten en myöskään voimistelu- tai talousopettajaa.
Kansalaiskoulut, ainakin Helsingissä, olivat maineeltaan melko huonoja. Oppilasaines oli yleisesti selvästi levottomampaa ja heikompitasoista kuin oppikoulussa. Minunkin luokalla oli muutamia pikku gangstereita, ainakin yhden tiedän menehtyneen myöhemmin aikuisiällä huumeisiin liittyvässä ammuskelussa. Olen luultavasti harvinaisuus tuosta 1967 aloittaneesta seiskaluokasta, olen opiskellut korkeakoulussa ja kirjoittanut ylioppilaaksi (vaikka siihen kyllä meni muutama vuosikymmen).
Kansalaiskoulussa oli ammattikouluun tähtääviä aineita, minä olin metallityö-linjalla, jonka vaihtoehto olisi ollut puutyö. Kansalaiskoulusta ei luultavasti ollut juurikaan hyötyä tulevalle ammatilleni (muusikko), mutta ei siitä varmaankaan haittaakaan ollut.
Soitto-oppilaana
Soitto-oppilasjärjestelmä oli perheessämme tuttu, sillä isäni oli valmistunut muusikoksi samasta järjestelmästä. Se oli köyhille ja vähävaraisille perheille erinomainen vaihtoehto, sillä se ei maksanut mitään ja sieltä sai opiskelija vielä taskurahaa. Kyseessä oli puolustusvoimain ylläpitämä sisäoppilaitos n 15-19 vuotiaille pojille. Aloitin soitto-oppilaana Tammisaaressa Dragsvikin soittokunnassa, josta siirryin Helsinkiin nk Soittajakouluun, joka oli Kaartin soittokunnan yhteydessä ja jossa opiskelu tapahtui Sibelius-Akatemiassa Sotilasmusiikkiosastolla. Olen käsitellyt soitto-oppilasaikaani sekä sitä seurannutta opiskelua Sibelius-Akatemiassa ja Helsingin konservatoriossa melko kattavasti ”Historia-sivuillani” jonne tästä linkki.
Aikuisena
Aikuisuus alkoi kohdallani noin 18-vuotiaana, jolloin aloitin soittamisen ammattimaisesti ja sain potkut Sibelius-Akatemiasta pääaineen opettajani Olavi Lampisen kieltäydyttyä opettamasta minua. Siihen asti kohdallani oli kansa- ja kansalaiskoulun jälkeen vain keskeneräisiä opintoja. Yritin olla opintojen syrjässä kiinni vielä muutaman vuoden mm hankkimalla opiskeluoikeuden ns. vastaavilla tiedoilla ja taidoilla Hgin yliopiston kasvatus- ja musiikkitieteenlaitoksiin. Vastaaviksi tiedoiksi ja taidoiksi luettiin se, että olin Sibelius-Akatemiassa, samalla perusteella ja USIS:n avulla olisin päässyt opiskelemaan USA:n Berklee School of Musiciin Bostoniin. Jatkoin kuitenkin opiskelujani Helsingin konservatoriossa, jossa suoritin Henrikki Virkin johdolla mm pasuunan 1. kurssin ja jatkoin musiikinteoriaa (soinnutus/muoto- ja tyylianalyysi) Erkki Pullisen johdolla. Konservatorion opettajat olivat hyviä, mutta kiireinen muusikon elämä ei jättänyt aikaa opiskelulle, joten konservatoriokin jäi kesken.
United States Information Service Kaivokadulla oli yksi hengailupaikoistani tuohon aikaan samoin kuin British Council Erottajalla ja Punanurkka Koiton talossa.
Jollain tavalla se, että en ollut tehnyt loppututkintoa enkä ollut edes ylioppilas painoi alitajuntaani, ehkä siksi kävin erilaisia kursseja aina kun sopiva eteen tuli. Luin saksaa Goethe Institutissa kävin ranskankielen intensiivikurssin Helsingin Työväenopistossa. Suoritin Muusikkojen liiton ay-kursseja, kävin Teatterikoulun luovaryhmä-kurssin, MIDI-alusta alkaen -kurssin ja Kanneljärven opistossa (Humak) suoritin melkein nuoriso- ja vapaa-ajanohjaaja (nykyisin yhteisöpedagogi) tutkinnon.
Aikuisiällä olen siis opiskellut, mutta jotenkin ilman päämäärää.
Vasta kun tyttäreni valmistui ylioppilaaksi Eiran aikuislukiosta 2000 luvun alkupuolella aloin miettiä mahdollisuutta käydä lukio ja suorittaa ylioppilastutkinto. Asiaa vauhditti tyttäreni kommentti hiukan sarkastiseen tokaisuuni siitä että hänen lukio kesti neljän sijaan 6 vuotta (hän aloitti lukion toisessa koulussa). Hän vastasi minulle jotakuinkin ”älä valita, et ole käynyt edes lukiota”. Päätin siis 2006 syksyllä, että nyt menen lukioon.
Eiran aikuislukio
Muistan elävästi kuinka iloinen ja tavallaan ylpeä olin siitä, kun olin aloittanut Eirassa. Olin jo viiskymppinen ja mietin, että ei väliä vaikka en pääsisi ylioppilaaksi, olen ainakin päässyt lukioon. Alussa kävin lukiota melko ahkeraan ja sain lähes 30 kurssia suoritettua parissa vuodessa. Lukio tuntui erilaiselta kuin aiemmat opinahjoni, jotenkin paljon ammattimaisemmalta. Ne aineet joissa olin nuorenakin pärjännyt, menivät suhteellisen hyvin ja ruotsinkieli, josta aina olen jotenkin tykännyt, meni myös hyvin, ehkä siksi että opettaja oli viehättävä nuori nainen. Kirjoitin eräällä tunnilla opettajalle esseen muodossa rakkauskirjeen. Kirje oli suhteellisen hyvää ruotsia, mutta vastarakkautta en saanut vaikka kyllä hän minua aina iloisesti tervehti. Matematiikka, johon en koskaan ollut oikein päässyt sisään, tuotti yhä ongelmia. Ongelmia oli myös elämässä ja ne veivät tarmon käydä lukiota. Aikuislukiossa ei juuri perään huudeta, jos et koulua käy. Näytti siltä, että lukio jää kesken.
Kun elämäntilanne piristyi muutaman vuoden tauon jälkeen, otin yhteyttä Eiran kansliaan ja kysyin vieläkö aiemmin suorittamani kurssisuoritukset ovat voimassa. Sain toivomani vastauksen, eli sen että kurssisuoritukset olivat yhä voimassa. Opetussuunnitelma tosin oli päivittynyt, eikä kaikkia aiemmin aloittamiani, mutta yhä suorittamatta olevia kursseja enää ollut tarjottimella.
Lukion loppurupeama kesti n 3 vuotta. Tein lukiota (kuten aiemminkin) työn ohessa eikä aina tahtonut riittää aikaa lukio-opinnoille. Muutaman kerran olin jo valmis lopettamaan koko lukion, mutta OPOt, joihin en aiemmin elämässäni ollut törmännyt, auttoivat tällä kertaa ja niin lopulta kävi että vuonna 2018, 58 vuotta siitä kun aloitin kansakoulun, pääsin ylioppilaaksi.
Eiran aikuislukio oli ensimmäinen oppilaitos elämässäni, jossa kohtasin kannustavia opettajia.
Jopa matematiikka alkoi avautumaan, vaikken siitä vitosta parempaa numeroa lukion päättötodistukseen saanut. Lukion loppupuolella psykologia suorastaan vei mukanaan ja muutkin reaaliaineet menivät hyvin. Jos Eiran aikuislukion opettajien energia, ammattitaito ja myönteinen asenne oppilaisiin olisi ollut minua 60-luvulla opettaneilla Snellmanin kansakoulun opettajilla, en olisi koskaan tullut Eiran aikuislukioon. Jotain iloa siis kansakoulusta.
Syksyllä 2018 Eiran aikuislukion ylioppilasjuhlat pidettiin Porthaniassa, aivan syntymäkotini Vuorikatu 4 vieressä. Vanhat kansakoulun aikaiset pelot ja epävarmuudet olivat jossain alitajunnassa kun aloin pelkäämään, että mitä jos nimeäni ei sanota? Mitä teen avovaimoni minulle ostaman ylioppilaslakin kanssa Porthanian katsomossa jos nimeäni ei kuulu?
Mutta pelko oli turha, nimeni sanottiin ja sain rehtorilta lukion päättötodistuksen. Kun rehtori Mauri Ronimus julisti minut ja muut ylioppilaskokelaat ylioppilaiksi mieleeni tuli ekan luokan opettajan Marjatta Nissisen sanat äidille; ”Mikko on idiootti”. Mietin, että jos hän tuossa tilaisuudessa olisi mukana hän varmaankin ajattelisi rehtori Ronimuksesta, että siinä idiootti palkitsee idiootin.