Rakastan musiikkia, sen tekijöitä, kuuntelemista,
soittamista sekä soittajia, mutta välillä tarvitsen myös maksavaa yleisöä
Vuosi sitten keväällä minulla oli sovittuna muutama melko hyvähintainen keikka, siis semmoinen josta saisin hyvän palkkion. Eräs näistä keikoista meni harmittavasti päällekkäin kahden Virossa tarjolla olleen jazz-keikan kanssa. Jokaiselle musiikkia rahasta soittavalle tilanne on tuttu, kun keikkoja ei ole liikaa – ne vähätkin ovat samaan aikaan.
Kuvittelen, että Murphy-niminen muusikko (ehkä basisti) keksi tästä epäonnesta lain, jonka vastakohta on Strömsö-niminen talo Vaasassa, jossa kaikki aina onnistuu.
Muusikon moraalin mukaisesti pidin kalenterissa keikan, jonne olin ensin luvannut mennä. Korona-virus muutti tilanteen, kalenteriin tuli tilaa sillä kumpaakaan keikkaa ei tehty, eikä tietenkään niistä tarjolla ollutta rahaakaan tullut. Freelancereiden myötä tapahtuma-ala nousi uutisiin, mutta puhuttiinko uutisissa minun ja kaltaisteni tuntemattomien freelancerien peruuntuneista keikoista?
Kuka maksaisi tyhjästä
Korvauksen saaminen toteutumattomasta keikasta on aina ollut hankalaa, usein jopa mahdotonta, sillä rahaa josta keikka korvattaisiin ei ole missään, tyhjästä on paha nyhjästä. Soittajille tilanne on tuttu, eikä aina ole kysymys yhdestä tai kahdesta peruuntuneesta keikasta. Joskus peruuntuivat kuukauden keikat, joskus jopa vuoden. Aikaisemmin freelancereiden peruuntuneet keikat eivät kiinnostaneet ketään. Nyt koronan myötä kiinnostus on herännyt muutaman julkisuuden henkilön otettua asiaan kantaa, vaatien hallitusta vastuuseen. Siitä poliittinen oppositiokin innostui puolustamaan freelancereita.
- Jos morsiuspari eroaa juuri ennen häitä, pitääkö tilaajan (usein morsiamen vanhemmat) silti maksaa bändille, kun kaikki meni muutenkin jo pieleen?
- Pitääkö “kulttuuriyhdistyksen” korvata muusikoille jos tilaisuus perutaan vähäisen lippujen myynnin vuoksi?
- Jos järjestäjä on sekoillut ja tilannut paikalle kaksi bändiä, pitääkö molemmille maksaa palkkio?
- Teatteriproduktio (esitykset) peruuntuivat, koska apurahaa ei saatukaan, pitääkö teatteri-trion (orkesterin) saada palkka?
- Soitonopetus kansanopistossa peruuntui, koska osallistujia ei tullut riittävästi, pitääkö opettajaksi tilatun muusikon saada palkka?
- Jos viranomaiset ovat korona-viruksen takia kieltäneet tapahtumat, jonka johdosta peruuntuvat sekä festivaali että keikka, jossa sinun piti esiintyä, pitääkö viranomaisten korvata keikkapalkkio?
Jos minulta kysytään niin vastaus kaikkiin on, että pitää maksaa. Mutta todennäköisyys on pieni kaikissa muissa tapauksissa paitsi viimeisessä sillä se on ainoa, joka ylittää uutiskynnyksen, mutta siinäkin mahdollinen korvaus menee järjestäjälle, joka ei välttämättä ole kenenkään työnantaja tai edes työn tilaaja. Jokainen ylläoleva esimerkki on omasta freelancerin elämästä. Esimerkiksi Helsingin Työväenopisto, jossa opetin yli 10 -vuotta maksoi opettajalle koko sovitun palkan vain jos kurssi täyttyi. Opettaja-muusikon, täytyi kuitenkin varata kalenteriin aikaa usein jo puoli vuotta etukäteen.
Onko uutinen freelancerin ahdingosta sittenkin uutinen Sannista ja kymmeniätuhansia levyjä myyneestä ikonisesta Popeda-yhtyeestä?
Keikkamuusikon asema on huono ja epävarma, varsinkin mitä tulee palkkioihin ja työehtoihin. Muusikko on aina ollut heikoilla näissä asioissa, kuten myös näyttelijät ja muut esiintyjät.
Kun 1990-luvulla käytin työvoimatoimiston palveluita muusikkona oli Hgin Haapaniemenkadun työkkärissä huone, jonka ovessa luki “Omituisten otusten kerho”. Oven kohdalla käytävällä saattoi törmätä näyttelijöihin ja muihin taiteilijoihin, sillä huoneessa hoidettiin työttömien muusikoiden, näyttelijöiden ja muiden taiteilijoiden kuten jonglöörit ja sirkustaiteilijat, asioita.
Äitini olisi halunnut minun tekevän jotain oikeata työtä, sellaista mistä saa säännöllisen palkan. Onneksi isä oli muusikko joten livahdin alalle, toisaalta juuri isäni keikkamuusikon uraan äitini perusti tiedon muusikon työn epävarmuudesta.
Isäni oli muusikko 1940-60-luvuilla ja nyt vihdoin noin 60-vuotta myöhemmin näyttää siltä, että media, siis YLE, MTV, iltapäivälehdet yms ovat kiinnostuneet muusikon työn epävarmuudesta ja nostaneet sen jopa uutisotsikoihin, jotain hyvää siis koronasta.
Uskon skeptisesti, että Sannin basisti ja Popedan rumpali kiinnostavat mediaa ilmiöinä eivät ihmisinä. Peruuntuneiden festivaalien ja konserttien lisäksi koronauutisiin on noussut mm. mainittu Sannin basisti ja Popedan rumpalin rummut, ollaanko siis kiinnostuneita rivimuusikoista, kiinnostavatko he mediaa? On tosi positiivista kun basisti- ja rumpali-ihmisen toimeentulosta ollaan huolestuneita, tuleeko myötätuntoa siis muillekin muusikoille.. vai onko uutinen sittenkin Sanni ja kymmeniätuhansia levyjä myynyt ikoninen Popeda-yhtye? Kaupallinen media on pääsääntöisesti kiinnostunut myymään tuotettaan, tukemaan omistajiaan ja sidosryhmiään. Lähes kaikki merkittävät suomalaiset mediat ovat ottaneet nykyisen hallituksen hampaisiinsa (koska omistajat/sidosryhmät) ja onhan uutinen toki kiinnostavampi jos siihen saadaan liitettyä tasavallan hallitus. Vastaan itse kysymykseeni; media ei ole kiinnostunut rivimuusikosta, mutta rivimuusikko voi olla osa mediaa kiinnostavasta aiheesta.
Kaikille korona ei ole katastrofi
Minulle koronatilanne ei ole ollut katastrofi sillä ikäni puolesta saan eläkettä ja lisäksi minulla on palkkatuloja opetuksesta, joihin korona ei vaikuttanut sillä työnantaja on vakavarainen musiikkiopisto. Luin joskus tutkimuksen, jonka mukaan Yhdysvaltalaisista jazz-muusikoista suurin osa saa päätoimeentulonsa opettamisesta. Uskon, että en ole ainoa muusikko Suomessakaan, jolle opetustyö toi turvan myös korona-aikana. Mainittakoon, että opetustyö on myös eläketulojeni merkittävin lähde, suurempi kuin eläketulot yli 5000 keikasta, joista olen saanut palkkion. Korona ei myöskään vaikuta tekijänoikeus- ja Gramex-tuloihin (minulla minimaaliset) eikä tietenkään tv- ja radioesiintymisistä saatuihin tuloihin, jotka ovat merkittävä osa ns “tähtien” toimeentuloa.
Koko noin 50 vuotta kestänyt keikkamuusikon urani on koostunut jaksoista, joissa keikkojen määrä on vaihdellut n kolmestakymmenestä kuukausittaisesta keikasta kuukausiin, joissa keikkoja on ollut vain muutama. Koska menot (asumiskulut, elämiskulut ja kaikki muu) ovat aina olleet säännölliset, on säännöllistä ollut myös rahan tarve, vaikka työ ei sitä ole ollutkaan. Keikkatulojen puutetta olen korvannut työttömyyskorvauksella ja sekalaisilla ns “hanttitöillä” kuten siivoaminen, varastotyöt ja autonkuljettajana toimiminen, mutta myös sukulaisten tuki on ollut tärkeä. Tunsin välillä jonkinasteista alemmuudentunnetta hanttihommista, sillä rahapulassa muusikko- ja taiteilijatuttavani eivät juuri menneet hanttihommiin. Jos heillä ei töitä/opintolainaa ollut oli aina apurahat. Myöhemmin ymmärsin olevani väärässä, kyllä hanttihommat ovat tuttuja monille Sibelius-Akatemian opiskelijalle ja valmistuneellekin, jos ei ole vakituista työtä ja kuukausipalkkaa. Itse asiassa freelanceri ja hanttityöt (eli kaikki ne työt, jotka eivät liity musiikkiin/soittamiseen/taiteeseen) kuuluvat yhteen kuin paita ja peppu.
Tapahtuma-alan synty
Sotien jälkeen 1940-50 luvuilla alkoi muusikon työn kannalta antoisa aika, keikkoja oli paljon ja vaikka noin 1960-luvulla alkoi melko järjestelmällinen ulkomaalaisten ravintolamuusikoiden maahantuonti, riitti työtä myös suomalaisille. Aloitin muusikon ansiotyöurani vappuna 1971 siihen aikaan olin opiskelija/muusikko/varastomies/äänilevymyyjä, mutta kesästä 1972 alkoi soittokeikkatyöputki jossa 1. tauko oli kesällä 1975 kun menin naimisiin. Alusta asti oli tietysti selvää, että ns. rytmimuusikon ura on rahan ansaitsemismielessä huono valinta. Kun lähtökohta on se että työnantajina on sekalainen joukko yhteisöjä, yrityksiä ja yksityishenkilöitä, joilla ei ole yhteisiä sääntöjä eikä sopimuskäytäntöjä, ovat odotukset säännölliselle tulolle vähintäinkin epävarmat.
Muusikoiden järjestäytyminen
1970-luvulla keikkamuusikoiden ammatillinen järjestyneisyys piristyi kun perustettiin Musiikkialan Ammattiliittojen Federaatio eli MAF, joka oli demareiden hallitsema ja poliittisesti siis vasemmalla. Muusikkojen ammattijärjestölle tuli tarvetta (vaikka oli Muusikkojen liitto) erityisesti siksi, että ulkomaisia muusikoita oli ravintoloissa todella paljon, eikä Muusikkojen liitto ollut tilanteesta silloin kovin kiinnostunut. Muusikkojen liiton jäsenkunta muodostui klassisten sinfoniaorkestereiden muusikoista sekä ns viihdemuusikoista. Viihdemuusikot olivat keikkamuusikoita, joilla oli usein (mutta ei aina) toinen työ. Viihdemuusikkojen joukossa oli myös paljon eri alojen yrittäjiä, joten heidän arvomaailma oli poliittisesti melko oikealla. Muusikkojen liitto ei silloin kuulunut mihinkään keskusjärjestöön eli se oli ns. “villi” -liitto, siksi sillä ollut kovin paljon todellista painoarvoa sen ajan työehdoista neuvoteltaessa. MAF:in idea oli se, että muusikot järjestäytyvät työpaikkansa mukaan niin, että laivamuusikot kuuluvat Merimies Unioniin, ravintolamuusikot Hotelli- ja ravintolahenkilökunnan liittoon ja pop-muusikot (rock-muusikot, tiskijukat, äänihenkilöt yms) Teknisten- ja erikoisammattienliittoon. Kaikki edellä mainitut liitot kuuluivat SAK:n. Isojen liittojen ja SAK:n avulla oli mahdollista saada muusikkojen vaatimuksille parempaa tukea ja näkyvyyttä ja mikä tärkeintä ansiosidonnaistatyöttömyysavustusta. Soittajille tärkeimpänä syynä järjestäytyä ammatillisesti oli tietysti “keikkamuusikon” ammatin epävarmuus. Keikkoja peruuntui milloin mistäkin syystä, joskus järjestäjällä ei ollutkaan rahaa maksaa palkkaa ja joskus palkka tai keikkojen määrä oli pienempi kuin (usein suullisesti) oli sovittu. Keikkamuusikko jäi aina puille paljaille, sossu ehkä auttoi, mutta ei aina sekään. MAF muutti kaiken, sen myötä bändien pienuus työyhteisönä menetti merkityksensä, muusikot tulivat osaksi isompaa sidosryhmää, bändeille tuli enemmän valtaa, mutta se ei ollut kaikkien mieleen. (Hyvin) Karkeasti sanoen vastakkain olivat ammattiyhdistys/MAF eli vasemmisto ja yrittäjät/Muusikkoliitto eli oikeisto. Merkittävää oli myös se, että työntekijäpuoli jakaantui moniin eri kuppikuntiin kokoomuslaisista, kommunisteihin ja demareihin. Laiva- ravintola- ja pop-muusikot olivat aika sekalainen joukko, jotka työskentelivät ristiin MAF:in eri liittojen alueilla ja olivat poliittisesti heterogeeninen joukko, joita yhdisti lähinnä toive paremmista työoloista, ulkomaisten muusikoiden vastustus ja tietysti musiikki, josta tosin oltiin usein eri mieltä 🙂
Muusikoiden hajaantuminen
Noin 1990-luvulla alkoi kehitys, joka johti MAF:n piirissä olevien alojen pirstaloitumiseen ja lopulta työehtosopimusten lakkaamiseen. Myös maailma muuttui, viihdetarjonnasta tuli nopeatempoista kun televisio- ja radiokanavien määrä moninkertaistui ja samoin kävi ravintoloiden ja muiden esiintymispaikkojen määrälle. Mutta valitettavasti esiintymispaikkojen lukumäärän kasvu ei lisännyt keskiverto freelancerin tuloja. Muusikkojen pitkäkestoiset keikat laivoilla ja ravintoloissa loppuivat sillä ne eivät sopineet mihinkään formaattiin. MAF kuivui kokoon ja sulautui Muusikkojen liittoon, josta oli tullut SAK:lainen ja vuonna 1974 sovittu ravintolamuusikoiden työehtosopimus loppui 2014 kun työnantajapuolen sopimusosapuolta ei enää tosiasiassa ollut. Keikkapaikkoja kuten myös muusikoita tuli kuitenkin määrällisesti lisää, mikä johti lopulta siihen että muusikoilla ei ollut enää mitään ns vähimmäispalkkaa (suositus kyllä oli). Palkat sovittiin paikallisesti, mikä tarkoitti palkkahaitarin alkavan nollasta eurosta. Vähimmäispalkkojen loppuminen ei ollut ainoastaan työnantajien toive vaan yllättäen myös monet muusikot menestyneissä bändeissä olivat tyytyväisiä.
Tapahtuma-alan järjestäytyminen
Mistään en ole löytänyt ns. virallista tietoa siitä, pidetäänkö muusikoita – siis soittajia, tapahtuma-alan työntekijöinä?
Monet muusikkojulkkikset kuten Paula Vesala, Anssi Kela, Kimmo “Elastinen” Laiho ja Olavi Uusivirta ovat ottaneet voimakkaasti kantaa tapahtuma-alan puolesta, siitä päättelen että muusikot, minä mukaan lukien, ovat osa tapahtuma-alaa. Vaikka tapahtuma-ala (liikevaihto 2.3 miljardia) on kokonaisuutena isompi bisnes kuin vaikka Valtion Rautatiet (liikevaihto n 1 miljardi) niin jostain syystä se ei kuukausipalkkaisesti juuri työllistä muusikoita, eikä ilmeisesti paljon muitakaan (suorittavia) työntekijöitä toisin kuin VR tai esimerkiksi Finnair. Tapahtuma-alalla on 3200 yritystä, jotka työllistävät 20000 vakituista työntekijää ja tilapäisesti jopa 120000 työntekijää, ovatko muusikot siinä mukana?
Kun jakaa tapahtuma-alan liikevaihdon yritysten määrällä saa yritysten keskimääräiseksi liikevaihdoksi hiukan yli 70000 euroa. Se tarkoittaa, että yritykset ovat pääosin 1-2 työntekijän firmoja, mutta jos mukana on joitakin miljoonabisneksiä (kuten on) tarkoittaa se, että osa firmoista on lähes vailla liikevaihtoa siis ilman koronaakin? Tapahtuma-ala haluaa näyttää suurelta vaikka on todellisuudessa kokoelma pieniä työyhteisöjä, joiden jäsenet mainitaan ehkä jos kuuluvat jonkin isomman tapahtuma-alaan liittyvän tekijän työyhteisöön. Tapahtumateollisuuden rakenne on pyramidimainen palapeli, alalla pyörivä tuotto menee muutamille isoille alan tekijöille ja valtava määrä työntekijöitä, joista suuri osa yrittäjiä, ei saa juuri mitään.
Hiukan jälleen skeptisesti uskon, että tapahtuma-ala tarvitsee muusikoita ja muita alan kasvottomia työntekijöitä numeroina, kuvaamaan alan oletettua suuruutta.
Tapahtuma-alan perusongelma on se, että kukaan ei oikein tiedä keitä ovat ne tuhannet työntekijät, jotka tapahtuma-ala mielellään laskee joukkoonsa kuuluviksi. Julkisuudessa ala näyttäytyy varakkaiden julkismuusikoiden kasvoin. Joku ihmetteli ääneen sitä, että miten nyt freelance- työntekijä (tapahtuma-alan?) voi vaatia tuhansien eurojen korvausta yhteiskunnalta kun hänen vuosiansiot eivät ennen Koronaakaan olleet kuin ehkä muutama tuhat euroa. Jos julkkikset lasketaan pois tapahtuma-alan työntekijöistä jäljelle jää porukkaa, jolle tapahtuma-ala on yksi tulonlähde muiden joukossa.
Harvoja suomalaisia, jotka ovat tarjonneet soittajalle työtä ammattimaisesti on Ilkka Lipsanen, joka jo 1960-luvulla teki ohjelmatoimistostaan myös muusikoiden työpaikan. Moni tapahtuma-alalla kertoo, että kulujen jälkeen keikasta ei jää mitään käteen, mutta Dannylle jostain syystä jäi?
Vasemmalla Dannyn minulle joskus 1990-luvulla kirjoittama ohje kaupallisen levyprojektin tekoon.
Pitäisikö tapahtuma-alan rahajako tehdä julkiseksi? Ala on tiedottanut, että alan bisnes on noin 2,3 miljardia euroa, kenelle se menee? Jos, kuten moni bändi valittaa, mitään ei jää jaettavaksi, niin onko bisneksessä jokin perustavaa laatua oleva valuvika? Pitäisikö pyytää Danny konsultoimaan alaa ja kertomaan miten keikasta jää jotain käteen. Pahimmillaan suomalainen tapahtuma-alan tilaisuus on tapahtuma, jossa useampi henkilö laskuttaa kuluja toisiltaan ja/tai tilaisuuden järjestäneeltä taholta.
Sannin basistin inhimillinen tarina vetoaa, kyllä se vetoaa oikeasti myös minuun, mutta halutaanko sillä tuoda esiin tapahtuma-alan rakenteellisia ongelmia vai luoda painetta Sanna Marin‘in hallitukselle? Nykyään rivimuusikot mainitaan uutisissa yleensä vain sen ja sen basistina, rumpalina, kitaristina, mutta ei Matti Muusikkona. Jotenkin uutisoinnista tulee mieleen, että tapahtuma-ala on todellisuudessa isojen media- ja viihdetuotantoyhtiöiden pelikenttä, joka koostuu pienistä osista (muusikot yms), mutta jonka merkittävyys taloudellisesti näkyy isojen yhtiöiden liikevaihtona ja -voittona. Tapahtuma-alan tuottoa tuottavien isojen yhtiöiden merkittävät omistajat ovat sijoitusyhtiöitä, joita kiinnostaa eniten sijoittajien sijoitukselleen saama tuotto. Media nostaa alan esiin koska on huolissaan omasta liikevaihdosta ja siinä inhimilliset tarinat Sannin basistista ovat tarpeellisia.
Teollisuuden haara, jota ei oikeasti ole olemassa.
Nyt korona-aikana monet ovat vaatineet valtiota korvaamaan tapahtuma-alalle koronasta aiheutuneet tappiot. Sitä, kuuluvatko (tuntemattomien) muusikoiden toteutumattomista keikoista jääneet palkkiot korvattavien tappioiden piiriin, ei tiedä kukaan. Minä tiedän, että en saa korvausta kevään 2020 sovituista keikoista, ei peruuntuneista keikoista ole koskaan mitään maksettu ja oli niitä keikkoja jokunen sovittu keväälle 2021.
Joku sanoi, että nyt uutisotsikoissa olevat tapahtuma-alan ongelmat pyörivät akselilla – Vain Elämää, Suomi-Love, mega-konsertit, formaattiohjelmiin liittyvät stadion-konsertit sekä isot festivaalit. Siis pääasiassa ne, joihin (Live Nation) myydään lippuja. Freelance-muusikoiden, joita on n 2-3 tuhatta, keikat ovat ehkä muutaman sadan muusikon joukkoa lukuunottamatta, usein paikoissa joihin lippuja ei myydä ainakaan isojen lipunmyyntijärjestelmien välityksellä, onko tapahtuma-ala myös heidän ala?
Suomessa työntekijöiden turva on yleensä työttömyyskorvaus, sosiaaliturva ja viime kädessä sukulaiset ja ystävät. Tapahtuma-ala perustelee korvausvaatimuksia sillä, että työt ovat peruuntuneet heistä riippumattomista syistä ja jonkun on korvattava heille tästä aiheutunut menetys. Minulle ei ole selvää se, puhutaanko yrittäjän vai työntekijän tappioista? Tosin työntekijäthän ovat perustaneet yhden miehen firmoja, joten palkattuja työntekijöitä ei alalla kovin paljon ole. Hallinnollisesti “korvausongelmaa” ei muusikoilla olisi jos heidän työnantajansa olisivat oikeita työnantajia, siis sellaisia jotka ovat tehneet työsopimuksen työntekijän kanssa. Muusikoilla vain harvoin on toistaiseksi voimassa oleva työsopimus vaikka “tähti” (=firma) jolle muusikko työskentelee saattaa pyörittää yli puolen miljoonan euron vuosittaista liikevaihtoa? Moni valittaa, että ei keikoista kulujen jälkeen (kuluja muusikotkin ovat) jää mitään, mutta luulisi, että hyvin hoidettu osakeyhtiö toisi silti säästöä ja järjestystä bisnekseen. Suomessa on vain joitakin osakeyhtiöpohjalta toimivia esiintyjiä/bändejä, joista aiemmin mainittu Popeda lienee yksi. Valitettavasti muusikon työnantaja on valtavasta tapahtuma-alasta huolimatta usein pienehkö ohjelmatoimisto, jonka ehkä omistaa joku ns. tähti tai tähden tuttu, palkka voi olla “kuitilla” tai ilman. Perinteinen työnantaja maksaisi muusikolle palkkaa ja kun/jos töitä ei ole hän lomauttaa muusikkoduunarin tai antaa tälle potkut, muusikko saisi ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. “Tuntemattoman” muusikon asema on siis yhä yhtä epävarma kuin se on aina ollut.
Uutisotsikoiden tapahtuma-ala ei ole perinteinen teollisuuden ala, sillä miljardit ovat euroja vain alan esittelyssä, isoa liikevaihtoa alalla tekevät globaalit media-alan yhtiöt sekä lipunmyyntibisnes. Muuten ala on yhtä neitseellinen kuin se on aina ollut, paitsi että enää ei ole Sarapaltiota hoitamassa PA:ta ei Retkusysteemistä vuokrattuja kamoja tai Huttusen valmistamia koteloita (kaikki alan legendoja).
Olen kokenut hienoja hetkiä Pori Jazzeissa, Kaamos jazzissa, Helsingin juhlaviikoilla ja monessa muussa paikassa ja tilaisuudessa. Suomessa on hieno kulttuurifestivaalien perinne, toivottavasti se ei kuole, vaikka onkin osa tapahtuma-alaa.
Tapahtuma-ala elää ihmisten rakkaudesta ja intohimosta, vaikka on osa miljardibisnestä. Todellinen tapahtuma-ala on keikka lähipubissa, hotellin ravintolassa, Tallinnan lautalla, konsertti kunnan kulttuuritalossa, firman pikkujoulut, kaverin häät..tai vaikka festivaalikeikka. Tapahtuma-ala on se, kun joku soittaa sinulle ja kysyy, pääsetkö keikalle?
Kirjoitin tämän koska arvostan muusikon ammattia ja soittajia. Toivon, että näitä arvostaisivat myös ne, jotka nyt ovat heränneet puolustamaan tapahtuma-alaa, joka on paljon muutakin kuin lipunmyynti-bisnes..