10 levyalbumia

Otin vastaan yllä olevan haasteen Facebookissa, vaikka tiesin, että asioista kertominen ilman selityksiä ei ole helppoa. Facebook-ystäväni tuntevat minut eri suunnista, yksi suunta on sellainen, jonka mukaan olen vanhan, ns. klassisen jazzin soittaja. Aika moni tuntee minut tanssi- ja ravintolamuusikkona, jotkut soitonopettajana, jotkut iäkkäänä nörttinä, jotkut eivät edes tunne minua. Listalle ei mahtunut yhtään dixiealbumia, ei impressionismia eikä heviä, vaikka niistä kaikista pidän, kuten pidän Abbasta ja Björn Skifistä. Suomalaistakaan listalla ei ole kuin Sibelius ja J.S. Bachin Das Wohltemperierte Klavier siinä olisi pitänyt olla sillä mitään muuta levyä en ole niin hartaasti analysoinnut.

Lista on siis yhteenveto kaikesta musiikista, mistä yhä edelleen pidän. Klassisesta musiikista listalla voisi olla myös mm renesanssimusiikkia (aikaista ja myöhäistä), barokkia, romantiikkaa, impressionismia ja miksei myös sarjallista nykyklassista. Se vaikutti enemmän musiikinteoriakäsitykseeni kuin tunteisiin. Varsinaiset muodolliset teoriaopiskeluni jäivät muoto- ja tyylianalyysiin sekä soinnutukseen ja yhä edelleen kenraalibasso on takaraivossa. Kunnia J.S. Bachille, Martin Wegeliukselle ja Erkki Salmenhaaralle.

Jazz-musiikista listalla voisi olla vanhaa New Orleans jazzia, Big Band -aikakautta, Bebob- ja mainstream-jazzia ja tietysti fuusiota sekä muuta modernia mm. Mahavisnu orchestra, Lee Ritenour, Eumir Deodato, Chick Corea. Melkein kaikki CTI ja Verve -merkkien albumit jne.

Kevyemmästä popista ja jazzrokista mm Chicago, Tower of Power, Steely Dan. Hyvän musiikin määrä on onneksi suuri. Myös hyvä country kuten vaikka Dixie Chicks voisi mahtua listalle. Se mitä listalleni ei koskaan tule on Suomirap, se perustuu mielestäni lähinnä esittäjän suureen egoon sekä (musiikilliseen) osaamattomuuteen. Sen sijaan esimerkiksi Isaac Hayes’ albumilla Black Moses on kappale nimeltä Ike’s Rap (on myös Ike’s rap 2,3 yms), se teki vaikutuksen kuten on tehnyt myös JayZ Alicia Keysin kanssa kappaleessa Empire State Of Mind.

1. albumi, jonka valitsin oli with the beatles. Olisin muuten valinnut Beatlesien 1. lp:n Please please Me:n, sillä siinä oli Twist and Shout -kapppale, joka sai minut innostumaan rumpujen soitosta. Please please me -albumin hankin vasta aikuisena, mutta with the beatles meillä oli jo 60-luvulla. Kuten monelle ikäiselleni, The Beatles oli minulle suuri vaikuttaja. 7 vuotta vanhempi veljeni kuunteli jazzia, Glen Milleriä, Dutch Swing College Bandia ja muuta sellaista, joka sekin syöpyi musiikilliseen mieleeni vaikka ei silloin ollut minun musiikkia. Albumin kappaleista eniten kuuntelin näitä: You Really Got a Hold on Me, Please Mister Postman, It Won’t Be Long, All My Loving (joka meillä oli myös singlenä) ja Hold me tight. Kuuntelin radiosta ja rummutin käsillä jalkoihin ja jaloilla lattiaan.

2. Albumi Facebook-listallani oli Herb Alpert ja Tijuana Brass yhtyeen ninth eli yhdeksäs albumi. Herb Alpert oli isoveljen musaa, mutta teki kyllä suuren vaikutuksen minuun. Yhdeksäs albumi alkoi hienolla ja suorastaan suureellisella sovituksella Gerges Bizet’n Carmen oopperasta. Myöhemmin sain tietää, että Tijuana Brass yhtye oli vähän niin kuin Leo Lindblomin 60-luvun yhtye, eli Herb A. kasasi keikka- tai studiobändin aina saatavilla olevista muusikoista. No Lindblomin bändi oli myös tunnettu siitä, että niitä liikkui samanaikaisesti useita, en tiedä tekikö Tijuana Brass samaa.
Mutta, Herb Alpert loi tyylin ja vaikutti suureen osaan muusikoista, trumpetistikavereistani hän on vaikuttanut ainakin Aarno Botelliin, Aaro Louheen, Harri Aavaharjuun, Leo Bessonoffiin ja Simo Salmiseen.

3. Albumi listallani oli Herbert von Karajanin johtama Berliinin filharmonikkojen Sibeliuksen 2. sinfonia. En ole aivan varma oliko orkesteri Berliinin filharmonikot, mutta näin ymmärsin. Sibelius ei myöskään ollut tuohon aikaan aivan minun musiikkia, mutta meidän perheessä tuo levy soi paljon. Olen aina ollut musiikillinen sekakäyttäjä ja uskon, että kiinnostukseni klassiseen musiikkiin lähti liikkeelle tuosta Sibeliuksen toisen sinfonian sisältävästä levystä. Yhä edelleen voin halutessasi kuunnella koko sinfonian päässäni, ja valikoimaa päässä riittää, niin kuin varmaan riittää muidenkin musiikki-ihmisten päissä. Ilman tätä levyä ei Sibeliuksen 2. sinfonia päässäni soisi ja tunnustan, että hänen muut sinfoniat vaativat kuultavaa ääntä kuulokuvan saamiseksi.

4. albumi listalla oli Beatlesien Sgt Peppers Lonely Hearts Club Band. Valitsin 2 Beatles albumia 10 merkittävimmän joukkoon ihan siitä syystä, että Beatlesien vaikutus musiikilliseen makuuni on niin merkittävä. 7 vuotta Please please me albumista Let it be -albumiin (1963-70) oli merkittävä ja ainutlaatuinenkin kehitys yhden bändin musiikillisessa kehityksessä ja muuttumisesta tavallisesta rock-yhtyeestä moniulotteisten musiikillisten teosten tekijäksi. Toki valtava vaikutus oli George Martinin taidoilla ja näkemyksillä, mutta myös neljän beatlen historiassa oli paljon erilaista musiikkia, joka sitten näiden viiden yhteistyönä oli yhteensä se, mitä The Beatles sai aikaan. Sgt Pepperin on loistava kokonaisuus ja ilmestyi kesäksi 1967, jonka se edelleen tuo mieleeni.

5. albumi oli Santanan Abraxas. Sain jouluna 1970 Santanan Abraxas albumin lahjaksi, voi olla että ostin sen itse, sillä en usko muun perheen olleen Santanasta silloin kovin tietoisia. Kuuntelin levyn ns. puhki ja se myös kuului ensimmäisissä bändeissäni, joissa Santanaa soitettiin. Santanan levyltä opin lattarimusiikin rumpu- ja lyömäsoitinmaneereja, joita yhä käytän. Abraxas on niitä levyjä joihin en ole koskaan kyllästynyt, tosin niinhän nämä kaikki kymmenen ovat. Levyltä on mahdotonta valita suosikkiani, sillä kaikki ovat hyviä; Singing Winds, Crying Beasts, Black Magic Woman/Gypsy Queen, Oye Como Va, Incident at Neshabur, Se a Cabo, Mother’s Daughter, Samba Pa Ti, Hope You’re Feeling Better, El Nicoya. Mutta Black Magic Woman ja Sampa Pa Ti ovat yleisesti ehkä soitetuimmat ja El Nicoya vähiten soitettu, ainakin minulla.

6. albumi listalla oli Blood, Sweat and Tears -yhtyeen toinen albumi. Se oli Chicago -yhtyeen ohella minun sen aikaisessa musiikillisessa maailmassa kovin ns. jazzrock-juttu. Olin niihin aikoihin aloittanut pasuunansoittajana Tapiolan yhteiskoulun bigbandissa, joka ei esittänyt BST:tä. Bigbandista muodostettu Diamond Brass -yhtye sen sijaan soitti useita BST-kappaleita ja jo ennen tuota aikaa olin Markku Peimolan yhtyeessä soittanut mm Chicagoa. Yhä edelleen po. oleva BST -albumi tuo mieleeni Espoon Tapiolan, joka siihen aikaan edusti minulle melkein Californiaa. BST:n albumi on hieno, se on teknisesti hyvin soitettua ja sovitettua sekä sopivasti jazz-improvisoinnilla väritettyä musiikkia. Blood, Sweat and Tears -yhtyeessä on vuosien varrella soittanut lukematon määrä huippumuusikoita Randy Breckeristä Georg Wadeniukseen.

7. albumi. Hubert Laws The Rite of Spring. Albumi yhdisti jazzia ja klassista hienolla tavalla, joka vaikutti minuun sekä jazzin että impressionismin kautta. Luultavasti innostuin tästä levystä ystäväni Kari ”Kappu” Veisterän ansiosta, opiskelimme yhtäaikaa Sibelius-Akatemiassa. Myöhemmin soitimme samassa bändissä ja olimme mm melkein 6 viikkoa putkeen Tukholmassa ravintolassa, jossa jokainen keikkamme alkoi Hubert Lawsin sovituksella Gabriel Faurén Pavanesta. 70-luvun pienyhtyeiden modernijazz oli tuohon aikaan muuttunut freestä musiikillisesti monipuolisempaan suuntaan ja muuttui tuon jälkeen enemmän fuusioon, joka ehkä oli joillekin (minullekin välillä) liian viihteellistä. Tuosta levystä on jäänyt mieleen sellainen asia, että lainasin levyä eräälle tytölle, josta olin hiukan kiinnostunut, mutta hänen hulttioveljensä naarmutti levyn pahasti. Tyttö on unohtunut Hubert Laws ei. Laws soitti levyn tekoaikaan New York Metropolitan Opera ja New York philharmonic -orkestereissa ja teki jazz levyjä CTI-merkille.

8. albumi. Hot Rats, Frank Zappa. Zappan vaikutus minuun ja lukuisiin muihin soittajiin on valtava. Hänen musiikillinen skaalansa oli myös niin moni-ilmeinen, että en sitä edes yritä tässä analysoida. Hot Rats oli minulle jotenkin terapeuttinen levy, usein kun/jos asiat menivät pieleen ”soitin” päänsisäisessä levyautomaatissa Peaches en Regalia kappaletta. Myös Zappan muita albumeja tuli kuunneltua paljon, pidin paljon esimerkiksi Grand Wazoo, Over Nite Sensation ja Apostrophe (’) albumeista. Myös 200 Motels ja Joe’s Garage kuuluivat kokoelmiini. Zappan kappale Montana tuli erityisen suosituksi Diamond Brass keikkamatkoilla, joilla ”Jippijaijou taih yee” -huuto kaikuin milloin Lapin tuntureissa tai Lappajärven yössä. Valitettavasti en koskaan käynyt kuuntelemassa Zappaa livenä, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus. Zappan eri kokoonpanoissa soitti lukuisia huippumuusikoita, mutta Steve Lukatheria hän ei bändiinsä huolinut. Zappan versio tango Satumaasta on legenda.

9. albumi. All Blues, The Kenny Clarke Francy Boland Big Band. Vaikka en Tapiolan yhteiskoulun Big Bandin jälkeen soittanut juuri Big Bandeissa oli moderni Big Band musiikki minulle mieleistä. Bändit kuten Thad Jones/Mel Lewis Big Band kuluivat levylautasella, kuten myös vanhempi Basie, Ellington tai moderni Buddy Rich ja Maynard Ferguson. Näistä 2 rumpalin Kenny Clarke Francy Boland big band oli minulle mielenkiintoisin. Rumpalit Kenny Clarke (mm Modern Jazz Quartet) ja Kenny Clare olivat levyn stereokuvassa panoroitu hiukan erilleen mikä antoi hauskan ja tälle bändille ominaisen soundin.

10. albumi. IV Toto. Kuulin ensimmäisen kerran Totosta joskus 1980-luvun alussa. Suomessa bändi ei tuolloin ollut kuin harvojen tiedossa, eikä juuri herättänyt tunteita. Toto tuli tunnetuksi Suomessa joskus 1982 aikana Toto IV -albumin myötä. Nyt kun Toto ja myös entinen, 1992 elokuussa kuollut rumpali Jeff Porcaro nauttivat melkoista kunnioitusta on suorastaan epäuskottavaa muistella kuinka huonossa valossa bändi nähtiin 1980 -luvun alkupuolella. Kyllä monet Totosta tykkäsivät, mutta varsinkin joidenkin muusikoiden tykkäämisessä oli usein ns. ”mutta-lause”. Minulle Toto merkitsee tiettyä AOR soundia, joka oli tyypillistä 1980 luvun amerikkalaiselle länsirannikon pop-musiikille. Toton ydinjoukko edusti myös tiettyä muusikkoutta, jossa oman soiton hyvyys rakentuu sen varaan miten se tukee kokonaisuutta. Olen kuullut Totoa livenä useita kertoja vuosien aikana, lukenut haastatteluja ja katsonut videoita. Bändi on minulle todella tuttu. Erityisesti muistan erään Jeff Porcaron haastattelun, jossa hän kertoi suurimman syyn siihen, että hänellä on niin paljon studiokeikkoja, olevan se, että hänellä on paljon ystäviä joiden kanssa hän tulee toimeen. Suomessa toki jotkut fanaatikot olivat sitä mieltä, että Jeffillä on keikkoja, koska hän on paras. Kyllä Jeff hyvä olikin, mutta ei ehkä siinä akrobaattisessa nopeusmerkityksessä, jota Youtuben joillakin rumpuvideoilla nykyään nähdään. Jeff P.n hyvyys rumpalina kiteytyy aika hyvin siihen, että hän arvosti suuresti Ringo Staria.
Toto on myös siinä merkityksessä esimerkillinen bändi, että olen kuullut heidän mokaavan, soittavan ns paskaa. Tämä tapahtui Tampereella Ratinan stadionilla, johtui luultavasti alkoholista ja leipääntymisestä pohjolan tuntemattomiin keikkapaikkoihin. Mutta minä opin, että he ovat ihmisiä, soittajia, jotka kykenevät huippusuorituksiin, ja välillä myös mokailevat. Toton ja muidenkin amerikansoittajien mokailuista ja muustakin voi lukea Steve Lukatherin kirjasta, se on melko rehellinen kuvaus nuoresta kitaristista, joka nousi huipulle, alkoholisoitui, mutta onneksi myös raitistui (ainakin tätä kirjoitettaessa).

Tweet #https://twitter.com/mikko_v