Tarinani alkaa siitä, kun isäni Alpo tuli Vuorikatu 4:n porttikongista pihalle ja kertoi siellä olleille pojille ylpeänä, että “nyt on Ilkalla pikkuveli”. Ja toki isosisko Outi sai myös pikkuveljen, vaikka olisi kai mielummin ottanut pikkusiskon.
Tarinan alun kuulin Vuorikadulla asuneelta Juhani Lahtiselta.
Synnyin tammikuun 17. päivänä‚ 1953, Helsingissä (silloin) uudessa Naistenklinikan sairaalassa. Sieltä minut vietiin kotiin Helsingin keskustaan Vuorikatu 4:n, jonka C -rapun 33 neliön, huoneen ja keittiön asunnossa perheemme silloin asui. Perheessä oli isä, äiti, isosiskoni ja -veljeni sekä minä. Taloa ei enää ole, mutta sen paikalla on uudisrakennus, jossa on kalliita keskusta-asuntoja varakkaille. 1950 -luvulla Vuorikatu ei ollut mikään “hieno” osoite, talossa asui tavallista väkeä vanhoja yksinäisiä ihmisiä ja nuoria perheitä sekä kaikkea siitä väliltä, rikkaita siellä ei asunut. Viimeiset “asukkaat” eli talonvaltaajat‚ poistettiin poliisin toimesta keväällä 2005.
Vuorikatu 4 C porras, pihalla, jota ei enää ole. Ei ole myöskään taloa, jossa C -rappu oli.
Vuorikatu 4
Muistot lapsuudesta ovat epävarmoja ja osa varmaan asioita, joita minulle on kerrottu.
Vuorikadun muistot ovat itse katu, varsinkin talomme porttikäytävän kohdalta. Portista Vuorikatua vasemmalle ylämäkeen oli maitokauppa, josta muista metallin värisen maitokaapin ja ruskeat kermapullot. Siitä lisää ylöspäin oli parturiliike Talja, mutta jostain syystä liikuin enemmän Vuorikatua alaspäin Yliopistonkadulle (ennen osa Hallituskatua) ja edelleen Kluuvikadulle aina Aleksanterinkadun Elannon pääovelle, joka nykyisin on kauppakeskus Kluuvi.
Usein seisoskelin tai nojailin portin oikeaan pieleen odottelin äitiä, isää, siskoa tai veljeä. Mutta ainoa ihminen – jonka tapaaminen on jäänyt mieleeni, on Jussi Mikkola. Jussi oli veljeni Ilkan luokkakaveri ja muistan, että hän toi jotakin, joka minun tuli toimittaa edelleen veljelleni. Myöhemmin Jussista tuli muusikko, basisti ja osaksi hänen ansiostaan tapasin ensimmäisen vaimoni.
Vuorikatu 4:ssä oli siihen aikaan etupiha, jonne kadulta johti kaartuva porttikonki. Porttikongin pihan puoleisessa päässä oli iso roskishuone, joka oli erotettu jätehuoneeksi viereisestä asunnosta. Jätehuoneessa oli vesipiste, lämpöpatteri sekä likaviemäri. Huone oli talvella lämmin, niinpä siellä isobroidini Ilkan mukaan asui laitapuolenkulkijoita, jotka lähtivät aamun tullen kuka minnekin ja palasivat yöksi “kotiinsa”. Etupihalla oli B-rappu, D-rappu, A-rappu sekä C-rappu, jonka toisessa kerroksessa perheeni asui. C-portaan vierestä pääsi kellarikerrokseen, jossa myös oli asuntoja sekä kellarikäytävää pitkin takapihalle, joka oli yhteinen Mikonkatu 11 kanssa. C-portaan ylimmästä kerroksesta pääsi vintille, jossa oli hiekkapohja, aivan kuin uimarannalla. Isoveljeni tiesi, että vintiltä pääsi myös ilmavalvonta-asemaan, joka oli talon katolla. Vintin hiekkapohja oli kenties suojaamassa taloa mahdollisilta pommin osumilta. Takapiha oli siihen aikaan maapohjainen, sateella kurainen, talojen välissä oleva alue, josta ei nähnyt muuta kuin ympäröivien‚ talojen ikkunallisia kiviseiniä, joiden takana oli sekä asuntoja, että pientä teollisuutta kuten kirjapaino.
Huurinaisen täti ja Virkkulan leikkikoulu
Olin päivähoidossa Huurinaisen tädin luona. En muista tädistä mitään yksityiskohtia, mutta silti hänestä on hyvät muistot. Muistan hämärästi joitain tapahtumia, joihin Huurinaisen täti liittyi kuten esimerkiksi sen, että hän pelasti kieleni, kun se talvella jäätyi kiinni etupihalla olevaan rautakaiteeseen. Hänellä oli myös keltaisia kovia appelsiinin tai ananaksen makuisia karamelleja jollainen jäi kerran kurkkuuni, mutta täti pelasti minut tukehtumiselta. Huurinaisen täti asui talon kellarikerroksessa, joka oli takapihan tasolla, mutta etupihaa alempana. Tiedä vaikka täti olisi pelastanut joskus henkenikin. Leikimme usein talon‚ hiekkaisella takapihalla. Se oli turvallinen, koska joka puolella pihaa oli kerrostalon seinä. Pihaleikeistä on jäänyt mieleen mm brennaus eli filmin poltto auringon ja suurennuslaisn avulla. Takapihan naapuritalossa asuivat Pelliset, joiden lapset eli “Pellisenkakarat”, aiheuttivat usein harmia meidän talon lapsille, tuhosivat mm auringonkukan, jonka C-rapun Marit Ahokas oli sinne kavereineen istuttanut.
Olin päivähoidossa jonkun aikaa myös Leikkikoulu Virkkulassa, Snellmaninkadulla. Isä vei minut Virkkulaan ja aina kun hän lähti sieltä sanoin “kato raosta”. Virkkulan eteisessä oli maalatut ikkunat rappukäytävään ja ainakin yhdessä ikkunassa maalissa oli rako, josta näki läpi. Sieltä katsoimme toisiamme, isä ja poika. Jäin muistini mukaan Virkkulan eteiseen yleensä itkuisena kun isä lähti, mutta raosta katsominen rauhoitti. Rapussa oli upea seinämaalaus isosta purjelaivasta, jota ihailtiin kun noustiin 2. kerrokseen jossa Virkkula oli. Joskus Virkkulassa seistiin sisällä nurkassa, mutta en muista mistä syystä. Virkkulan pihalta muistan mäen, jolla oli pelottavia isolehtisiä pensaita, ehkä raparperiä. Muistan myös, että kerran jalkani jäi pienen leikkimaitokannun sisään eikä lähtenyt ilman Virkkulan tätien apua. Lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin tyttäreni oli perhepäivähoidossa saman pihan äärellä.
Kuva: Kari Hakli.
Isommat pojat, mm veljeni Ilkka, hakivat viereisen elokuvateatterin roskiksesta tai ehkä elokuvateatterin sisältä, filmiä. Muistan, että filmien katseleminen oli jännää mutta niiden polttaminen suurennuslasin ja auringon avulla (brennaamalla) oli vielä jännenpää.
Kotirapusta minulla on mm. sellainen karmea muisto, että on yö, olen yksin pimeässä rapussa ja (tietenkin) itken. Naapurin täti (Kukkasjärven täti) onneksi kuulee itkun ja tulee katsomaan mitä rapussa oikein tapahtuu, löytää minut ja vie kotiinsa. Kukkasjärvillä oli kivaa, siinä perheessä oli kaksi lasta Aimo ja Sinikka, jotka olivat sisarieni kavereita. Tuosta yöstä mieleen jäi vain perheen äiti. En tiedä miten olin rappuun joutunut, vaikka sisareni olivat kotona nukkumassa? Isä oli‚ ehkä keikalla ja äiti ehkä‚ kylässä‚ siskonsa Rauhan luona, joka perheineen asui Rööperissä eli Punavuoressa. Ehkä menin rappuun äitiä etsimään tai sitten kävelin unissani.
En tiedä valvoinko usein öisin, mutta minulla on hyvin todenmukainen mielikuva kontrabassonsoittaja isästäni hänen tulessa keikalta kotiin yöllä.
Monet asiat olivat silloin toisin kuin nykyään, minä esimerkiksi liikuin yksinäni lähitienoilla (esim. Aleksanterin kadulla) vaikka olin vasta 4-5 vuotias. Nyt niillä main ei moni enää asu ja yksinäinen 4-5 vuotias pikkupoika olisi siellä luultavasti suuressa vaarassa, ehkä olin minäkin silloin. Helsingissä asui 1950 -luvulla alle 400 000 asukasta nyt Helsingissä asuu yli 650 000 ihmistä.
Jollain tavalla ehkä tietotekniikkaan (joka musiikin lisäksi on kovasti vaikuttanut myöhempään elämääni) liittyy muisto Sputnikista, en tiedä näinkö sitä vaikka luulen että näin, mutta muistan, että meitä oli paljon lapsia ja aikuisia Porthanian (Helsingin yliopiston rakennus) edessä katselemassa taivaalle, jossa Sputnik kiisi. Eipä ole minulle myöhemminkään selvinnyt, lensikö Sputnik todella Helsingin ja Vuorikadun yli, jotain kuitenkin muistan nähneeni ja minusta se oli Sputnik. Myöhemmin veljeni kertoi, että näimme todella Sputnikin, mutta emme Porthanian vaan Suurkirkon eli nykyisen Tuomiokirkon pihalla. Tietotekniikkaan se liittyy siten, että avaruusmatkailun ansiosta kehittyi mm. digitaalitekniikka joka taas vaikutti‚ mm. nykyaikaisen tietokoneen syntyyn. Vuorikadulla oli myös salaperäinen ovi, josta johtivat portaat alaspäin ja edelleen isoon tunneliin, jonka toinen pää oli Tuomiokirkon kohdalla. Minä en tunnelissa käynyt, mutta isot pojat kertoivat.
Vuorikadun ja nykyisen Yliopistokadun kulmassa oli silloin jäätelöbaari, Bar 15 ja elokuvateatterit Arita ja Aloha. Taisin olla niin pieni, että en koskaan käynyt kummassakaan elokuvateatterissa, mutta jäätelöbaarin korkeat jakkarat ovat jääneet mieleen, en tosin muista, että olisin koskaan saanut jäätelöä sieltä, toivottavasti sain. Alohan paikalla oli aikoinaan Heimolan sali, joka myös oli (kuuleman mukaan) erittäin iso tanssipaikka, jossa isänikin kävi joskus soittamassa. Heimolan talo oli kuuluisa myös siitä, että Suomen 1. eduskunta kokoontui siellä.
Nyt paikka on tunnettu siitä, että se on yksi niistä monista helsinkiläisistä paikoista, joista on tuhottu arvorakennus.
Heimolan talo, jossa oli Valion baari sekä elokuvateatterit Aloha ja Arita.
Melko hämäriä ovat muistot Vuorikadulta, mutta muistan kuinka Hannu serkku (Rööperistä) oli leikkimässä meillä kotona, leikimme mm. joulukatua naruilla (oikea joulukatu Aleksi oli siis aivan vieressä!), jotka oli vedetty huoneen yli ja joissa oli värillisiä joulukarkkipapereita kiinnitettynä pyykkipojilla. Muistan myös itseni istumassa potalla huutamassa “äiti tuu pyyhkiin” ja sängyssä valveilla kuuntelemassa Hii- korttipeliä, jota vanhempani pelasivat joidenkin kanssa. En muista siitäkään mitään muuta kuin kovaäänisen HIIII- huudon. Isäni kertoi minulle myös muistavansa kuinka kerran tullessaan yöllä keikalta kotiin olin‚ istunut lattialla ja katsellut hänen tuloaan. Onneksi en sillä kertaa lähtenyt seikkailemaan‚ olohuoneen lattiaa pitemmälle.‚
Kävelin joskus äitiä‚ vastaan Aleksanterinkadulle, silloisen Elannon tavaratalon kulmille (Kluuvin kauppakeskus nykyään), odottelemaan häntä töistä. Äitini‚ saaattoi olla vielä töissä Norsu Oy:ssä, joka oli jossain Ruoholahden suunnalla, mutta samoihin aikoihin hän kyllä aloitti työt myös Metsähallituksessa, joka taas oli Erottajalla (tuleva kotimme). Töistä häntä kuitenkin odottelin ja yksinään kävelin nykyään melko vilkkaan Kluuvikadun ja Aleksanterinkadun kulmaan. Jossain lähistöllä asui Sinikka, joka oli siskoni luokkatoveri (ei kuitenkaan Sinikka Sokka, joka myös oli samalla luokalla). Muistan olleeni‚ siskoni ja “sen”‚ Sinikan mukana kylässä jonkun heidän luokkakaverinsa luona, nykyisen Kluuvin Gallerian -korttelissa, Aleksin ja Kluuvikadun kulmatalossa. Muistan, että heidän kotinsa‚ ikkunasta näkyi korttelin sisälle, jossa oli valtavan iso työmaa. Katselin työmaata varmaan jonkin aikaa, koska se on jäänyt mieleeni niin hyvin. Sekin on jäänyt mieleen, että he (siskoni kaverin perhe) pelkäsivät joutuvansa muuttamaan asunnostaan, ja niin varmaan joutuivatkin, koska paikalla on nykyään KOP:n 60- luvulla valmistunut talo, joka nyt on osa Kämpin galleriaa. Iso työmaa olisi nykyään jossain gallerian keskellä.
Ihmisiä Vuorikadulta ei ole jäänyt montaakaan mieleen, vaikka siellä asui useampi perhe kuten Juustit, Kukkasjärvet, Snellmanit, Ahokkaat ja alussa mainittu Juhani Lahtisen perhe. Mieleen on jäänyt mm. Juustin Sakari, joka kesällä vei talon lapset uimarannalle uimaan, kuulemma talon äitien luvalla. Useimmat edellä mainitut ovat minua sen verran vanhempia, että en heitä itse oikein muista. Jokunen yksinäinenkin siellä asui, kuten aiemmin mainittu Huurinaisen täti. Snellmanit olivat torikauppiaita, heillä oli Kauppatorilla kahvila, jonka kahvit keitettiin Vuorikadulla josta ne vietiin torille valtavalla kahvitankilla. Myöhemmin heidän Anja -tytär on jatkanut torikahviota Kauppatorilla. Pär-Erik eli Pärre, oli paras kaverini vaikka en hänestä mitään muistakaan. Pärren lisäksi talossa asui samanikäinen Marit Ahokas. Vaikka olin pikkupoika olin isoveljeni kertoman mukaan ihastunut tähän samassa rapussa asuneeseen Marit -tyttöön. Maritin suosiosta kilpailin edellä mainitun Pärren kanssa, mutta perheeni muutettua Herttoniemeen Pärre ilmeisesti vei tuon kilpailun voiton. Isosiskoni hoiti välillä Maritia, joka ehkä oli hänen ensimmäinen “hoitolapsi”.
Talossa oli myös firma nimeltä Perkko Oy, jossa työskenteli herra, joka tapasi parkkeeraa autonsa talon pihalle. Herrasta en muista mitään, mutta se on jäänyt mieleen että auto oli IFA- merkkinen ja siinä oli pahviovi, jonka joku talon pojista potkaisi rikki. Edellä mainittu Marit muistaa myös Perkon varaston, jonne lapset rakentelivat koijuja, joka tietenkin oli kielletty, mutta siksi juuri niin kivaa.
Ei Vuorikatu 4:n Ifa, mutta samanlainen.
Myöhemmin olen saanut tietää, että lähistöllä asui niihin aikoihin myös Ilkka Lipsanen (Danny), jonka kanssa olen myöhemmin soittanut useammankin keikan.
Veljeni ja siskoni kävivät kansakoulua läheisessä Kaisaniemen koulussa.
Veljeni opettajana oli mm. sittemmin kuuluisaksi tullut ja nyt jo unholaan vaipunut, Kauko Saarentaus, yksi ensimmäisistä TV:n uutistoimittajista ja radion Viisasten kerhon vetäjä.
Eräs siskoni opettajista oli Margit Borg-Sundmann, Kokoomus -politikko, jonka ansiosta pääsimme Vuorikadun “kurjuudesta” Herttoniemen ihanuuteen eli Siilitielle.
Siskoni huonon koulumenestyksen vuoksi hän tuli kylään meille ja ilmeisesti järkyttyi, kun huomasi, että niin pienessä asunnossa (33m4) asui niin monta ihmistä.
Margit Borg-Sundman järjesti meille asunnon Herttoniemestä‚ Siilitie 11:sta, joka tuntui todella hienolta ja isolta 6- vuotiaasta pojasta. Näin siellä mm. elämäni ensimmäisen hissin, johon en heti alkuun uskaltanut edes kyytiin.
Muutosta Herttoniemeen muistan, että minua suretti kun isot serkkutyttöni Riitta ja Maija-Liisa (Rutanen) repivät tapettejamme vanhasta asunnosta ja, että matka Herttoniemeen oli pitkä. Tavarat vietiin kuorma-autolla, joka veljeni kertoman mukaan oli vanha venäläisvalmisteinen alunperin sotilaskäyttöön tehty auto, jossa‚ oli‚ jälkeenpäin asennettu‚ huurteenpoistotuuletus (tuulilasille), vakiovarusteista tuuletusta ei ollut, mutta ilmeisesti ikkunat aukesivat. Autoa ohjasi‚ Metsähallituksen silloinen kuljettaja Balakin, joka oli äitini työkaveri. Minä menin äidin kanssa bussilla numero 34. Se oli äitini ikä siihen aikaan.
Siilitie 11, 1959-60
Muutimme Siilitie 11 B:hen vuoden -59 keväällä (muistaakseni). Osa porukasta ja minä tulimme siis bussilla Kulosaaren kautta, mutta tavarat kuorma-auton kyydissä. Koko talo Siilitiellä tuoksui hyvältä, uudelta ja jännittävältä. En ollut aikaisemmin ollut hississä (ainakaan yksin) enkä varsinkaan sellaisessa uudessa ja melko pienessä, joka talossamme oli. Hissi tuntui pelottavalta ja käytinkin useimmiten portaita liikkuessani neljännessä kerroksessa olleeseen asuntoomme.
Asunto oli nykymittapuiden mukaan pieni (3h +k 56m4), mutta silloin se oli huomattavan suuri parannus aikaisempaan 33m4suuruiseen huoneeseen ja keittiöön verrattuna, olihan meitä sentään 5 henkilöä.
Asunnon kylpyhuoneessa oli mm kylpyamme, jossa muistan hyvin viihtyneeni. Erityisen hauska mielestäni oli se ääni, joka syntyy kun viimeiset vedet valuvat ammeen viemäriin, se hauskutti useamman kerran. Talossa oli myös‚ sauna, jossa kanssamme oli usein myös Mertta -täti, isän vanhempi sisko. Keittiön vieressä oli pieni palvelijan huoneen tapainen huone, jossa veljeni asui ja sitten oli isompi makuuhuone siskolleni ja itse taisin nukkua äidin ja isän kanssa olohuoneessa tai sitten siskoni kanssa makuuhuoneessa. Siskoni, joka olisi kaiketi toivonnut pikkusiskoa enemmän kuin pikkuveljeä, tapasi aina joskus pukea päälleni tytön vaatteet, mutta en muista otinko siitä itseeni vai ihmettelinkö vain siskoni tapoja. Leikkikavereita en ehtinyt Siilitieltä paljon saada. Muistan olleeni useimmiten yksinäni, ensin aamupäivällä kotona ja sitten iltapäivällä ulkona siihen asti kunnes äiti tuli bussilla 34 töistä kotiin. Minulle on kerrottu, että kerran äitini tullessa bussilla Siilitielle olin häntä vastassa ns. paskat housuissa. Ehkä tuollainen vahinko kävi, vaikka en sitä itse muista. Sen muistan, että nykyisen Siwan paikalla oli HOKin myymälä, jonka oven väliin jätin pikkusormen ja se sattui. Isäni, joka tuohonkin aikaan teki soittokeikkoja, liikkui kontrabasson kanssa usein samalla 34 bussilla kontra kainalossa. Oman auton omistava muusikko oli harvinainen siihen aikaan. Jos muusikko omisti auton niin se oli kyllä sellainen etu, että paikka bändissä oli varma (jostain syystä auton omisti usein rumpali!).
Radiosta kuuntelin siihen aikaan Hännänhuipun levysoitin -nimistä ohjelmaa, jossa soitettiin lastenmusiikkia. Siihen aikaan oli (aikuisten listoilla)‚ Louis Priman “Buonasera Signorina Buonasera” ilmeisesti iso hitti päätellen ainakin siitä, että se jäi mieleeni. Muita “hittejä”, jotka‚ tuolta ajalta muistan‚ on ainakin “Kaunis pesijätär”, josta myös tykkäsin sekä “Soria Moria”.‚ Muistan elävästi myös Siilitien asunnon‚ keittiön, jossa usein radiota kuuntelin. Keittiöstä muistan myös leivänpäälliskokeiluni, esimerkiksi sokeria ja voita ranskanleivällä. Jossain vaiheessa, kun‚ mummoni Hilja Rutanen Toholammilta oli minua hoitamassa, ruokakin oli muuta kuin ranskanleipää ja sokeria. Äitini kotipaikka Toholammilla oli mummola, josta muistot ovat lämpimät. Vaikka äitini oli lähtenyt Toholammilta jo 13-vuotiaana (eli lähes lapsena) ja tavannut isämme, joka oli kotoisin Kuusankoskelta Helsingissä olimme silti aika paljon yhteydessä äitimme keskipohjalaiseen sukuun.
Siilitiellä. Outi-sisko ja Mummo sylissään ilmeisesti serkkumme Jouko. Minä istun mummon oikealla puolella.
Myöhemmin 60-luvun loppupuolella olin yksinkin usein käymässä Toholammilla, jossa taisi olla muutama ihastuksen kohdekin.
Yhden joulun ehdimme viettää Siilitiellä, muistan saaneeni lahjaksi metallisen hyvältä (leikkakalumetallilta) tuoksuvan paloauton, jolla usein leikin. Paloautoa en vienyt ulos, mutta sen sijaan muovisen Bedford -pakettiauton vein ulos, jonne se hävisikin. Muistan melko tarkkaan paikan jonne se jäi, mutta eipä ole sieltä löytynyt. 5 – 6 -vuotiaan muistot (60 -kymppisenä) eivät ole enää kovin tarkkoja. Toisaalta sellaisia yksityiskohtia kuten pieni vihreä lasten pyörä, pallosalama pesutuvan lähellä ja naapurin ikkunasta näkyvä televisio on jäänyt mieleeni. Vihreä pyörä oli jonkun toisen lapsen, olin vihreä kateudesta. Pallosalamaa en nähnyt, mutta siitä puhuttiin kovasti. Ensimmäiset televisiokokemukset ovat myös tuolta ajalta. Naapuritalossa asui perhe, jonka olohuoneessa oli televisio ja katselijoita sekä huoneessa että ulkona!
Jos emme olisi muuttaneet runsaan vuoden Siilitiellä asumisen jälkeen Erottajalle Metsähallituksen (äitini) työsuhdeasuntoon olisin ehkä tavannut Herttoniemessä nykyisen kumppanini Aijan, joka niihin aikoihin asui vain muutaman kilometrin päässä Mäyrätiellä, siihen aikaan Siilitie ja Mäyrätie olivat kaukana toisistaan, ainakin lapsille.
Yrjönkatu 5, 1960-68..
Seison F-portaan ovella syyskuussa 2019. Yrjönkatu 5, Uudenmaankatu 1-5 ja Erottajankatu 2 ovat kaikki vanhan kotini osoitteita.Yrjönkatu 5 on se talo, jossa vietin nuoruuteni ja sen myös lapsuudenkodeista‚ parhaiten muistan. Yrjönkadulle myös “päättyi” nuoruuteni sillä sieltä muutin 1. vaimoni Katin kanssa ensimmäiseen “omaan” asuntoon. Mutta sitä ennen ehti kulua melkein 16 vuotta.
Yrjönkadulle muuttaessamme olin 7 -vuotias ekaluokkalainen. Itse muutosta minulla ei ole mitään mielikuvaa (kaiketi Balakin hoiti senkin), mutta asunnon muistan hyvin, se oli 4 kerroksessa‚ talon D ja E portaiden välissä. Muutimme Yrjönkadulle vuonna 1960.
60-luvulla kesät olivat kuumia ja talvisin oli paljon lunta. Lunta oli joskus‚ niin paljon, että teimme lumilinnoja ei ainoastaan pihalle vaan myös kadulle, jossa siihen aikaan oli usein isot lumivallit jalkakäytävällä lumipyryn jälkeen. Myös Diana -puisto tai Kolmikulma, niin kuin virallinen nimi kuuluu, oli talvella pieni talvinen metsä, jossa oli hyvä hiihdellä. Eipä siellä ainakaan eksynyt (puiston koko on‚ muutama tuhat neliötä!), vaikka lunta oli laduiksi asti. Jälkeenpäin 60-luvun kesiä ja talvia‚ muistellen tuntuu siltä, että suurimmaksi osaksi vietin ne Yrjönkadulla. Sukulaispaikkoja edellä mainitun Toholammin lisäksi oli Rekijoella, Karhulassa‚ ja Jämsänkoskella‚ sekä Ruotsissa Norrköpingin lähellä ja myöhemmin Katrineholmissa. Tukholmassakin kävimme silloin tällöin katsomassa isän Esko -veljeä sekä myöhemmin hänen Seppo -poikaansa.
60-luvun alkupuolella kävimme useamman kerran Kerttu -tädin perheen luona Ruotsissa, jonain kesänä olin siellä siskoni kanssa muutaman viikon. Näistä matkoista ei ole hirveästi mieleen jäänyt, siskoni ei aina viihtynyt siellä. Ruotsin serkuista parhaiten muista samanikäisen‚ Barbron, hänen nyt jo kuolleen siskon Margaretan sekä isoveljen Ralfin, joka taisi jonkun verran kiusata minua ja siskoani. Mutta Barbroa muistan lämmöllä.
Joinain 60-luvun hiihtolomina olimme myös‚ serkkujemme luona Rekijoella (Salon lähellä), siellä serkkuja riitti ja elämä oli muutenkin aika erilaista meidän kaupunkielämään verrattuna. Rekijoelta muistan mm. oppineeni luonnon hiljaisuuden ja talviyön pimeyden sekä tähtikuvioista ainakin Otavan (Helsingin keskustassa niitä ei silloinkaan kunnolla nähnyt). Rekijoella oli myös sellaisia mäkiä, joita ei kotona Helsingissä ainakaan aivan keskustan tuntumassa ollut. Edesmennyt serkkuni Matti oli melkoinen hurjapää niitä mäkiä laskiessaan vaikkei hänestä mäkikotkaa tullutkaan. Beatlesien “Mr Moonlight” ja Cliff Richardsin “I Could Easely Falling Love With You” tuovat jostain syystä mieleen Rekijoen. Ehkä siksi, että Outi siskoni tykkäsi Cliffistä ja kuunteli siihen aikaan edellä mainittua “I Could Easely Falling Love With You” kappaletta. Beatles For Sale taas ilmestyi Suomessa niihin aikoihin ja soi ilmeisessti päässäni jatkuvasti.
Rekijoen serkut, joista osa sittemmin muutti Helsinkiin, kävivät usein kylässä myös meillä Yrjönkadulla.
Koulu
Heti muutettuamme Yrjönkadulle aloitin myös koulunkäynnin, menin Snelmanin kansakoulun 1. luokalle. Ensimmäinen opettajani oli Marjatta Nissinen, jonka mielestä olin aidosti idiootti.
Koulu ei ollut kovin virikkeellinen, muistot siitä ovat karuja; asenteellisia ja hermostuneita opettajia, jotka käyttivät asemaansa väärin eivätkä olleet kovinkaan innostuneita työstään. En muista, että olisin ollut villeimmästä tai edes pahimmasta päästä pojankoltiainen..enemmänkin olin ehkä hiukan ujo ja arka, mutta toisaalta oli minulla vilkas mielikuvitus.
Ekan ja tokan luokan kavereista muistan nimeltä ainakin Sakarin ja‚ Raimon eivätkä hekään olleet opettajien suosikkeja. Opettajan‚ suosikkeja olivat “kiltit” eli toisin sanoen tottelevaiset oppilaat ja suosikkeja todella suosittiin, mutta se oli sen ajan tapa. Mieleeni muistuu esim. tapaus, jossa Heli -niminen “kiltti” tyttö kanteli opettajalle kun en ollut syömässä (koulun ruokalassa) kalasoppaa! Olin saanut jonkinlaisen vapautuksen ko ruuasta koska se todella ällötti minua (en tiedä kuka oli vapautuksen antanut, mutta en tehnyt sitä ilman lupaa!). No Heli kanteli opettajalle (Marjatalle) ja niin loppui “etuoikeuteni” olla syömättä kalasoppaa, jota inhosin oksennukseen asti. Niin ja‚ Heli siis näki minut ruokavälitunnilla, koska hänelläkin oli lupa olla syömättä kalasoppaa ja kaiketi häntä harmitti, että minullekin sellainen lupa oli annettu!
Marjatta Nissisen jälkeen opettajaksi vaihtui Ilmari Pellinen (3-4lk), josta parhaiten on jäänyt mieleen Ilmarin tapa hakata suuttuessaan‚ jalkapohjaa lattiaan. Luulen, että Marjatta N evästi Ilmari P allekirjoittaneesta siten, että Ilmari oli kypsä minuun jo ensinäkemältä. Toisaalta ehkä Ilmari oli niitä sodasta tulleita miehiä, joiden hermot eivät olleet parhaasta päästä silloin (mikä on tietysti ymmärrettävää). Mutta‚ en siis päässyt myöskään Ilmarin suosioon.
Varsinainen sadisti opettajana oli Harri Haantola niminen opettaja, joka mm nautti avoimesti perinteisestä koulukiusaamisesta ja oppilaan nolaamisesta. Mieleeni on mm. jäänyt tapaus kun Finnhansa niminen laiva valmistui Hietalahden telakalta (aivan‚ koulun vieressä) ja isäni, joka oli siis poliisien soittokunnan soittaja oli menossa keikalle laivan lipunvaihtojuhlaan. Lipunvaihtojuhla tai tilaisuus on siis se, missä laiva vaihtaa omistajaa telakalta tilaajalle ja se tapahtuu merellä. No, isä oli järjestänyt niin, että olisin päässyt mukaan laivaan, mikä tietysti olisi ollut aivan huippuhienoa 11-vuotiaalle, laivoista kiinnostuneelle pojalle. Mutta opettajaherra Haantola oli toista mieltä. Hän ei pelkästään tyytynyt kieltämään minulta asiaa (parin tunnin vapaata koulusta), vaan luki ääneen nauruskellen luokalle äitini kirjoittaman lupapyynnön asiasta. Mieleeni on erityisesti jäänyt kuinka hän “vitsikkäästi” painotti sanaa “Finnhansa” tyyliin “Finnhanssa”. Äiti ei tietenkään ollut tarkoittanut kirjoittamaansa lupapyyntöä julkisesti koko luokalle luettavaksi, mutta eipä ollut Haantolalle varmaan kukaan kertonut etiikasta opettajantyössä. Tiedossani ei ole oliko Haantola ylipäätään opettajankoulutuksen saanut.
Olihan siellä sitten myös laulunopettaja Pesola, jonka mielestä ruumillinen kuritus oli osa musiikkikasvatusta siinä missä virsien sanojen ulkoa opetteleminenkin. Minun oli laulu ja musiikki numero oli 7, parempi kuin huolellisuus ja tarkkaavaisuus, joka oli 6.
Koti Yrjönkadulla
Asunto oli äitini työsuhdeasunto, se oli pinta-alaltaan aika iso ( ehkä 90 m4), mutta huoneita oli vain kaksi. Tosin eteisiä oli oikeastaan 3‚ yksi E-portaaseen yksi D-portaaseen ja yksi suoraan virastoon (Metsähallitus).
Erottajankatu 2, Uudenmaankatu 1-5 ja Yrjönkatu 5 olivat kaikki osoitteita, jotka johtivat kotiimme. Paikka on kahden ison talon kokonaisuus, joista komeampi on Theodor Höijerin suunnittelema. Silloin kun me asuimme siellä talossa toimi Metsähallitus ja Tullihallitus, nyt (2019) talossa ei ole toimintaa, se remontoidaan toimisto- ja liikehuoneistoiksi.
Alunperin rakennus oli vakuutusyhtiö Kalevan toimitalo, mutta siinä toimi myös mm Helsingfors Sparbank sekä muita yrityksiä ja virastoja. Talo oli myös monien ihmisten koti mm laulaja Aino Ackte asui siellä jonkin aikaa sekä runoilija J.L. Runebergin professoriveli J.W. Runeberg.
60-luvulla talossa oli vielä puulämmitys. Puut (halot)‚ tulivat kuorma-autolla kadulle, josta puut heitettiin pienestä luukusta kellarissa olevaan halkovarastoon. Kellarista sitten haettiin puita uuneihin (kakluuneihin), joita meidän asunnossa oli ainakin 3 eteisessä vihreä pienikokoinen kakluuni, olohuoneessa isompi ja upea vihreän ja ruskean sävyinen ja makuuhuoneessa oli vielä tylsä pyöreä‚ valkoinen. Keittiöstä en muista oliko siellä siihen aikaan sähköhellan lisäksi puuhella (ehkä sisareni muistavat paremmin). Olohuoneen kakluunin päällä oli kaksi pientä tasannetta, joille aina välillä kiipesin sieltä oli hyvä näköala huoneeseen.
Porraskäytävät
Asunnon pääsisäänkäynti oli E-portaasta (Yrjönkadun puolelta), jossa oli pääeteinen ja eteisessä parveke. Toinen sisäänkäynti oli keittiön kautta D-portaasta, se oli ahdas ja ankea sivurappu. Rappua‚ kutsuttiin välillä myös sauna-rapuksi, koska sen kellarikerroksessa oli talon sauna.
Kolmas sisäänkäynti oli suoraan viraston 4 kerroksen käytävän kautta ja se johti suoraan makuuhuoneeseen, pienen wc-käytävän kautta. Se oli myös ainoa tie, josta asuntoomme pääsi hissillä. Tätä kautta liikuttaessa mentiin ensin C-portaaseen ja sieltä (hissillä) 4 kerrokseen, josta virastoa pitkin meidän ovelle.‚
Usein iltaisin, kun vanhempani olivat jossain ulkona, odotin heitä sängyssä valvoen ja kuuntelin koska viraston puolelta kuuluisi tuttuja ääniä äitin ja isän kotiintulosta. Veljeni, kunnon isoveljenä, välillä kiusasi minua, että äiti ja isä ovat jääneet auton alle, että turha odottaa, mutta onneksi niin ei koskaan käynyt.
Virasto (konttorihuoneet ja käytävä jonne asunnostamme pääsi, sieltä vessan vierestä) oli myös mainio leikkipaikka, siellä pystyi leikkimään piilosta, harjoittelemaan rullaluistelua ja mikä ehkä merkittävintä tulevan muusikon urani kannalta, siellä pystyi pitämään bändiharjoituksia.
Ensimmäiset yhtyesoittokokemukseni ovat ekan asunnon ajalta (n.1961- 65). Soitin Metsähallituksen 4 kerroksen kulmahuoneessa (Uudenmaankatu – Yrjönkatu) isäni, veljeni ja Jarmo Karamäen kanssa. Ainakin Bluesmarch -niminen kappale on jäänyt mieleen. Se oli ensimmäinen bändini.
Muutenkin koko talo oli talon lapsille (joita oli siihen aikaan kymmenkunta)‚ kuin suuri “seikkailujen linna”. Siellä oli jännittävät kellarit, joista löytyi vaikka minkälaisia jännittäviä paikkoja ja esineitä. Talon 7 porraskäytävää olivat jokainen luonteeltaan erilaisia. Hienoin oli ehdottomasti A-rappu‚ (ja on yhä) Erottajankatu 2:ssa. Siellä pystyi kiipeilemään rapun upeissa koristeissa, liukumaan kaiteissa yms.
Hämärin oli B-rappu, jonne pääsi vain pihalta. Se oli oikeastaan käyttämätön rappu, mutta sen ylimmästä kerroksesta pääsi vinttiin ja siellä 6-7 kerroksessa‚ oli myös minun ja koulukaverini Sakarin S.n kerho. Kerho ehkä on väärä sana kuvaamaan ko paikkaa, mutta oli siellä jonkinlainen sisustus. Paikan tärkein rooli oli se, että siellä oli “Märklin” ja “Fleichmann” kuvastoja pienoisrautateistä ja muutama varastettu esine (koottava lentokone) jota en uskaltanut viedä kotiin.
Aiemmin mainitusta C-rapusta pääsi myös äitini 60-luvun työpisteeseen, joka oli C-rapun kolmannessa kerroksessa. Heti 3.n kerroksen oven vieressä oli vahtimestareitten huone jonne usein koulun jälkeen suunnistin.
D-rapusta pääsi siis meidän asuntoon keittiön kautta, siitä pääsi myös kellariin, jossa oli mm halkovarasto ja sauna.
Rapusta pääsi myös vinttiin. Tässä D-portaassa asui myös vanha täti, jonka kuolema on jäänyt mieleen. Ruumisauton tuleminen pihaan ja tädin siirto autoon mustassa ruumissäkissä oli hiukan painajaismainen näky.
Ehkä siitäkin syystä D-rappu oli jotenkin kalsea.
E-rappu oli meidän kahden ensimmäisen asunnon rappu. Asuimme talossa kaiken kaikkiaan kolmessa eri asunnossa. Kaikki 4.kerroksessa mutta eri kohdissa taloa.
F-rappu oli viimeisen kotimme rappu. Siitäkin pääsi vinttiin ja kellariin.
Talon pääportaikoista A, C ja E ei päässyt sen paremmin vinttiin kuin kellariinkaan (no A-portaan vierestä johti raput kellariin). Pienistä ja kapeista “takaportaista” B, D ja F pääsi kellariin ja vinttiin. Talossa oli myös G-rappu pihalla, jossa asuivat mm Häkkiset, joista en tiedä mitään muuta kuin että perheeseen kuului isä, äiti ja aikuinen tytär. Heidän asunnossaan oli pieni oma piha. Keskellä taloa G ja A rappujen välissä oli (ja on varmaan yhä) valokuilu jonka pohja oli Häkkisten piha (ehkä 10 neliötä).
Piha
Talon piha oli tavallaan kahdessa tasossa. Talvella alempaan tasoon sai hyvin lumilinnoja, koska yksi seinä oli ylemmän pihatason kivimuuri ja kesällä ko kivimuurilla pystyi leikkimään kaikenlaista. Muurilla oli ketjut kivitolppien välissä ja tolpat olivat niin isoja, että niissä pystyi hyvin istumaan. Sen ajan leikkejä olivat mm erilaiset piiloleikit (Kirkonrotta, purkkis jne) sekä etsimisleikit, joissa etsittiin rasteja jotka olivat paperille kuvailtu aina edellisellä rastilla, eräänlaista kätköilyä. Tämä leikki saattoi monta kertaa ulottua hyvinkin kauas itse talosta, jopa Tähtitornin mäelle ja Johanneksen kirkon puistoon.
Muistan myös hyvin kesäiltoina pihalla kiirivät pääskysten äänet sekä‚ pitkäjalkaiset hämähäkit, joita oli seinän koloissa runsaasti. Myös rottia liikkui pihalla aina silloin tällöin ja muistikuvani mukaan ne olivat sellaisia kissan kokoisia. Tietotekniikkaan liittyvä hauska muisto on se, kun Metsähallitukseen tuotiin joskus 60-luvulla uusi tietokone. Kun sitä siirrettiin pitkin pihaa‚ kohti E-rapussa olevaa tietokonesalia piha sortui painavan koneen alta ja kone luisui osin alla olevaan isoon viemäritilaan. En muista miten kone saatiin sieltä ylös, mutta painavia olivat sen ajan koneet. Eräs rahanansaitsemiskeino oli muuten se, että vietiin käytettyjä (tietokoneen) reikäkortteja paperin keräykseen.
Piha noin 1975. Piha oli myös Erottajankatu 2:n ja Uudenmaankatu 1-5 piha. Vaaleansininen (Diamant blau) kuplani näkyy oikeassa laidassa.
Katolla
Erottajankatu 2 – Yrjönkatu 5 on korkea talo. Vanhassa korkeahuoneisessa talossa on 5-6 kerrosta sekä kerroksen korkuinen vintti. Katto on nykyajantalojen 8 kerroksen korkeudella ja koska talo(t) sijaitsevat Erottajan mäellä on katolta hieno näköala joka suuntaan. Kattomuistoja ovat mm USA:n ilmavoimien (muistaakseni) Blue Angels -taitolentoryhmä, jotka lensivät “hävittäjillä” aivan kattoa hipoen. Lentonäytösten aikaan katolla olivat lähes kaikki talon asukkaat ehkä vanhuksia ja äitejä lukuunottamatta. Kattoa pitkin pystyi kiertämään koko talon,‚ vaikka joissain‚ kohdissa pitikin nousta tai laskeutua katolla olevia tikkaita pitkin, sitä temppua tuskin enää uskaltaisin tehdä (enkä antaisi kyllä kenenkään lastenkaan tehdä). Muistan myös kesäillan hämärän katolla, jolta kaverini Altsun kanssa‚ ihailtiin Helsinkiä ja kuunneltiin musaa, en tosin muista millä laitteella, mutta kappale oli Herb Alpert & Tijuana Brassin Bud. Kerran muistan myös istuneeni Erottajankadun puolella olevilla koristesatuloilla, tosi vaarallinen ja älytön temppu. Katto monine savupiippuineen oli jännittävä paikka tosin vain kesäaikaan. Talvella siellä kävivät vain lumimiehet pudottamassa lunta ja nokikolarit kolaamassa piippuja. Kovilla pakkasilla piipuista tuli välillä niin runsaasti savua, että palokunnasta välillä tarkistettiin soittamalla, ettei talo ollut tulessa.
Asuin Erottajalla aina vuoteen 1975, jolloin menin naimisiin. Mutta opiskelu- ja muusikkoaikoina asuin pois kotoa pitkiäkin aikoja.
jatkuu…
