Rummut vai jokin soitin?
Varhaisimmat muistikuvani musiikista, sillä tavoin että itse tykkäsin jostain kappaleesta, ajoittuvat Siilitien aikaan jolloin suosikkejani olivat mm. aiemmin jo mainitut Buona Sera Signorina ja Kaunis pesijätär.
The Beatles ja Twist And Shout -kappale herättivät rumpalin minussa. Tämä tapahtui n 1963. Radiossa ei 60-luvulla paljon rokkia tai muuta ns. nuorten musiikkia soitettu, mutta The Beatles sentään soi joskus..
Kuuntelin radiosta “Twist & Shout” kappaletta ja rummutin jalkoihini. Minulle ei kotona aktiivisesti tarjottu mitään soitinta soitettavaksi, mutta rummut kiinnostivat. Varhaisimmat muistot rumpuasioista ovat mm. poliisien soittokunnan silloiselta harjoitushuoneelta (Sofiankadulla), jossa oli jonkilainen rumpusetti pystyssä.
Sieltä myös sain ensimmäiset rumpuihin liittyvät esineet kuten joitakin vanhoja symbaaleja sekä pikkurummun eli virvelin.
Poliisien soittokunnan harjoitushuoneella kävin aika usein, joskus kuuntelemassa soittokunnan harjoituksia ja joskus vaan leikkimässä painimolskilla sillä tilan pääkäyttäjät olivat painivia poliiseja, mutta minua kiinnostivat enemmän ne soittavat.
Lisää rumpuseteistäni täällä!
Muistan myös niiltä vuosilta “ahmineeni” joitain rumpuesitteitä, joissa oli upeita kuvia rumpuseteistä rumpalin suunnasta kuvattuna. Liityin “Suomi-Poikiin” toiveena saada soittaa rumpua, mutta en siitä touhusta muista muuta kuin, että teimme eräänä kesäiltana Ilkka -veljeni kanssa pitkän matkan Mankkaalle, jossa sijaitsevassa koulussa piti olla rumpu, jonka saisin käyttööni. Muistan, että olin hyvin innostunut asiasta, mutta rumpua ei koskaan löytynyt. Kävin kuitenkin Suomipoikien kautta rumputunneilla ylikersantti Ahon luona Katajanokalla, jossa silloin oli armeijan tiloja ja siellä piti majaa myös Kaartin soittokunta. Varsinainen soittoharrastus (rummutusta ei laskettu siksi) alkoi luultavasti siitä, että rummun soiton sijaan isän ja varmaan isoveljenkin kanssa lähdettiin hakemaan minulle sopivaa ”oikeaa” soitinta, jota alkaisin soittaa. Tähän hakuaikaan sisältyi mm Corno’n eli käyrätorven näköisen torven harjoittelua, Paavo Tiusasen haitaritunneilla käymistä (oli meillä hanurikin) ja kaiketi minä kokeilin myös isoveljen vetopasuunaa.
Soitto-oppilaaksi Dragsvikiin
Suuri muutos soitonopiskeluuni tapahtui 1968 syksyllä kun menin soitto-oppilaaksi Dragsvikin varuskuntasoittokuntaan Tammisaareen, varuskunta (Nylands Brigad siihen aikaan) oli ruotsinkielinen mutta soittokunta suomenkielinen. Soittokunnassa minulle sopivaa instrumenttia selviteltiin aluksi vanhempien soittajien johdolla ja päädyttiin sitten lopulta vetopasuunaan, tuubaakin minulle yritettiin tuputtaa. Ensimmäiseksi vetopasuunaopettajakseni tuli soittokunnan silloinen pasuunansoittaja musiikkikersantti Silander. Silanderin Rami oli mukava kaveri, opettajana paljon parempi kuin hänen jälkeensä minua (Hgin Soittajakoulussa) opettanut Olavi ”Ankka” Lampinen (voi olla, että ”Ankka” oli hyvä opettaja sellaisille joista hän piti, minusta hän ei pitänyt).
Muita opettajia Dragsvikin soittokunnassa olivat vääpeli Pietilä, joka opetti musiikinteoriaa sekä sot.mestari Pääskynkivi, joka tuurasi joskus Pietilää. Säveltapailua opetti välillä myös soittokunnan kapellimestari, musiikkikapteeni Forsberg. Musiikinhistoriaa opetti soittokunnan ylikersantti, mutta nimi on unohtunut, sama mies hoiti myös nuotistoa ja soitti käyrätorvea.
Periaatteessa armeijan soittokunnat tarjosivat siihen aikaan samaa opetusta kuin mitä Hgin soittajakoulussa oli tarjolla, mutta taso ja määrä kyllä vaihtelivat kovasti ja tietysti myös opetustilat ja muut mahdollisuudet. Koko soitto-oppilaselämää hallitsi tietyllä tavalla sen sisäoppilaitosmainen luonne. Soitto-oppilaat asuivat kuten varusmiehet, tuvissa. Dragsvikin soittokunnalla oli siihen aikaan käytössä vanha (Venäjän vallan ajoilta) asuintalo. Talon alakerrassa olivat yhteiset harjoitustilat ja soittokunnan toimisto ja ylemmissä kerroksissa olivat asuintilat. Asuimme 2-4 hengen huoneissa, mikä tietysti oli hyvä, huonoa oli mm. se, että vesivessoja ei ollut (kävimme pesulla läheisessä uudessa asuinrakennuksessa). Vessat kyllä olivat, eli suora putki jonnekin hyvin syvälle…
Parhaimmillaan kun porukka tuli hyvin toimeen keskenään soitto-oppilaselämä oli todella mukavaa, mutta toisaalta muutama tai yksikin inhottava koulukiusaajatyyppinen ”kaveri” saattoi pilata koko ilmapiirin. Dragsvikissä oli pahimmillaan todella kurjaa. Suuri osa oppilaista oli ok, mutta joukossa oli yksi ns. ”mulkku”, joka kiusasi pienempiään/heikompiaan.
Kun asutaan ja ollaan yhdessä 24 tuntia vuorokaudessa voi vain kuvitella kuinka ahdistavaa on, kun et pääse kiusaajaa pakoon edes yöllä. Pahimmillaan kiusaaminen oli hyvin fyysistä ja sai nykypäivän mittapuilla jopa sairaaloisia piirteitä. Toki kiusaamiseen osallistui muitakin kuin se yksi mulkku – muut siitä pelosta, etteivät itse halunneet joutua kiusatuksi. Joskus kiusattavaa ei jätetty rauhaan edes yöllä tai oppitunneilla. Muistan hyvin, että esim. vääpeli Pietilä ei ”korvaansa lotkauttanut” vaikka silmien edessä toinen oppilas lyö toista, ehkä hän ei huomannut tai oli (niin luulen) lopen kyllästynyt hommaansa.
Toisaalta sellainen aika jolloin kiusaajia ei porukassa ollut, oli mukavaa ja hienoa aikaa. Omalla kohdalla muistan esim. kesän 1969 – jonka vietin soittokunnassa ennen lähtöäni Helsinkiin Soittajakouluun, olleen lämmin ja toverillinen. Soitto-oppilaiden elämää valvoi aina vuorollaan joku soittokunnan kapiaisista, jonka tehtäviin kuului mm valvoa, että menimme ajoissa nukkumaan, että emme tee pahojamme ja että aamulla heräämme ajoissa.
Soitto-oppilaiden valvonta oli yleensä hyvin lepsua tai sitä ei ollut ollenkaan, pahaa siis tehtiin. Aina se ei ollut toisten kiusaamista, muistan esim. että murtauduimme (useammin kuin kerran) soittokunnantoimistoon, jossa mm teimme itsellemme omat ns. varusmieskortit (henkilökortit), joissa ikä oli yli 18 (olimme 14–16 –vuotiaita), joten niiden ”henkilöpaperien” avulla minäkin pääsin 15-vuotiaana tutustumaan Tammisaaren yöelämään.
Ensimmäinen tutustuminen tapahtui ravintola Gästikseen. En muista söimmekö mitään, mutta muistan nauttineeni muutaman ”Crème de Menthe” liköörin ja hauskaa oli. Ravintolailta päättyi kun tarjoilija löysi minut naistenvessasta, jonne menin kyllä vahingossa, ja ohjasi minut ulos (ravintolasta).
– Illasta Gästiksessä olen kertonut myös täällä, jossa kerron “kuppikunnistani”.
Soittokunnan kantahenkilökunta oli suurimmaksi osaksi melko nuorta ja monet heistä meille oppilaille enemmänkin kavereita kuin auktoriteetteja. Muutama ”tiukkapipo” oli, mutta ei heistä haittaa ollut. Valvontaa olisi voinut olla enemmänkin, mutta ei kantahenkilökunta Dragsvikissä sentään kiusaamiseen osallistunut. Kantahenkilökunnan pahin vika oli ehkä juuri se, etteivät he välittäneet puuttua kiusaamiseen. Olivat varmaan itse eläneet samanlaista ”oppilasaikaa”.
Hyvinä tyyppeinä muistan mm ryhmänjohtaja Jari Rauman (vanhempi soitto-oppilas), joka puolusti heikompia ja oli muutenkin reilu kaveri sekä Pennasen veljekset. Dragsvikin soitto-oppilasaikana tulivat koettua niin ensimmäiset keikat kuin krapulatkin ja tietenkin myös ensirakkaus (siis sellainen missä molemmilla oli yhtä aikaa tunne toista kohtaan). Toki siellä oppi myös pasuunansoittoa, marssirummutusta, signaalitorven soittoa ja musiikin teoriaa.
Soittokunnassa asioita opiskeltiin ns. ”päähänpänttäämis” – menetelmällä, jossa asiat (ts. termit) kyllä jäävät päähän, mutta asioiden ymmärtäminen välttämättä ei. Soitto-oppilaan päivä alkoi herätyksellä, aamupesulla ja aamiaisella. Sen jälkeen saattoi olla siivousta ja sitten tunteja/harjoittelua. Usein oli myös soittokunnan yhteisiä harjoituksia tai keikkoja niille, jotka suinkin mukana pysyivät.
Soitto-oppilaiden velvollisuuksiin kuului myös varuskunnan vartioparaatit sekä iltasoitto signaalitorvella. Vartioparaati oli aina kun Päävartioon vaihtui uusi porukka (kerran vuorokaudessa). Paraatissa oli mukana kolme rumpalia. Iltasoitto oli kaikkina päivinä, se soitettiin kasarmien välisellä kentällä kello 21. Paraati- ja signaalinsoittovuorot kiersivät oppilaiden kesken. Päivä päättyi yleensä n 16 jolloin alkoi vapaa-aika, jota oli noin klo 21 asti, jonka jälkeen oli hiljaisuus. Soitto-oppilaat tosin saivat jatkaa iltaa ”hiljaisesti” senkin jälkeen.
Viikonloppuvapaa, jota piti erikseen hakea, alkoi yleensä vasta lauantain siivousten jälkeen ja päättyi maanantaiaamuna. Aika Dragsvikin soittokunnan soitto-oppilaana päättyi siihen, että pääsin syksyllä 1969 Helsinkiin Soittajakouluun, jossa opiskelu tapahtui Sibelius-Akatemian Sotilasmusiikkiosastolla. Pääaineen opettajana (pasuuna) toimi Olavi Lampinen, johon oli jo hiukan tutustunut käymällä Dragsvikistä muutaman kerran hänen yksityistunneillaan, joita hän piti ns. Mirschin studiossa Bulevardilla (kellari eräässä Bulevardin talossa). Dragsvikin aika sai jatkoa vuonna 1976 jolloin suoritin siellä varusmiespalvelusta.
Soittajakoulu
Soittajakouluun pääseminen oli hieno asia, olinhan alun perinkin yrittänyt sinne päästä ja sitten vuoden Tammisaaressa olon jälkeen tuo toive toteutui. Soittajakoulussa kaikki oli isompaa, hienompaa ja jotenkin paljon asiallisempaa kuin Dragsvikin varuskuntasoittokunnassa. Dragsvikissä oppilaita oli kymmenkunta (14-18 vuotiasta) Soittajakoulussa oli paikan päällä kolme vuosikurssia ja neljäs varusmiespalvelussa hekin tosin olivat varusmiespalvelun loppuaikana suuren osan ajasta soittokunnassa.
Soittajakoulun perinteet ovat pitkät (Sibelius Akatemian Sotilasmusiikkiosasto perustettiin 1926), mutta nimi Soittajakoulu tuli ko. opinahjolle 1967, joten jos siitä lasketaan, niin allekirjoittanut oli osa ihan ensimmäisiä kursseja, mutta virallisesti olin kurssilla numero 20. Mutta kuten sanottu sotilassoiton ja myös sen opiskelun perinteet Suomessa ovat pitkät.
- Kattava sivusto suomalaisesta sotilasmusiikista on täällä
Samaan aikaan Soittajakoulun kurssilla no 20 aloitti kanssani kymmenkunta nuorta soittajaa, joukossa mm kapellimestarina menestynyt Osmo Vänskä (mm Lahti Symphony, Minnesota Symph.). Muita kavereita, joita muistan niiltä ajoilta, ovat mm. Reima Hursti (kalakauppias, monitoimimies ja Veikon poika) ja Jukka Palsanen (manageri, tuottaja yms.). Reima soitti trumpettia, kuten veljensä Reijokin, joka oli tuolloin jo ammatissa. Jukka Palsanen soitti klarinettia. Sitten muistan jo Dragsvikistä tutun Rauno Ampiaisen, josta tuli menestynyt huilisti.
Samaan aikaan, mutta eri vuosikurssilla opiskelivat myös mm huilisti Hessu eli Heikki Saariaho (nykyään Hessu soittaa baritonisaksofonia), oboisti Aale Lindgren, käyrätorven soittajat Jukka Kasper ja Kari Alanne (oli jo Dragsvikissä) sekä fagotisti Onni Ojanperä, klarinetisti Seppo Saukkonen ja trumpetisti Jarmo Jähi. Kaikki he ovat menestyneitä orkesterimuusikoita.
Olihan siellä monia muitakin menestyneitä ja toisaalta vähemmän menestyneitä muusikon alkuja, mutta kaikkia ei millään muista…tai muistaa naaman mutta ei nimeä. Pientä, mutta minusta melko viatonta, kiusaamista Soittajakoulussakin oli. Muistan mm olleeni mukana kun Osmo Vänskä kannettiin ja heitettiin paljuun eli kylpyammeeseen vaatteet päällä. Kaiketi sen voi kiusaamiseksi luokitella, mutta Osmon sen aikuinen ”pikkuvanhuus”, mikä luultavimmin oli määrätietoisuutta, oli yllykkeenä.
Soittajakoulun kuri (jos sitä voi siksi sanoa) oli paremmin organisoitua kuin Dragsvikissä eikä siellä siksi ollut sellaista kiusaamista mitä Dragsvikissä näin. Mutta pientä kiusantekoa tietenkin oli. Kerran esim. teoriatunnin jälkeen eräs oppilas siirsi pianoa takaisin paikoilleen ja minä päätin antaa hänelle hiukan vauhtia. Se aiheutti pianon kaatumisen selälleen ja halkeamisen.
Tapaus pelästytti minutkin ja tupakkaa paloi, mutta onneksi soittokunnan soitinkorjaaja Onni korjasi pianon ennalleen eikä kukaan opettajista tai muista auktoriteeteista saanut tietää tapahtuneesta.
Helsingissä ”keikkoja” oli paljon enemmän kuin Dragsvikissä, mutta Ilta-soittoja (signaaleja) ei ollut. Sen sijaan oli (varusmiesten) iltahartauksia, vartioparaateja, valajuhlia, virallisia vieraita ja heidän vastaanottojaan yms. Pääosin Soittajakoulussa kuitenkin opiskeltiin. Opiskelu tapahtui siis Sibelius Akatemian sotilasmusiikkiosastolla ja osin muiden osastojen oppilaiden kanssa. Koska Soittajakoulu kuitenkin oli sisäoppilaitos ja noudatti armeijan sääntöjä (ei ihan niin tiukasti kuin varusmiehillä) mm. siinä että sisällä piti olla yleensä klo 21, aiheutti se allekirjoittaneelle (ja muillekin helsinkiläispojille) ongelmia kaverisuhteiden hoidossa. Olin silloin 15–16 –vuotias, joten ei ollut kovin mukavaa kesken iltaa jättää kaverit ja mennä kotiin Soittajakouluun yhdeksäksi arkipäivinä.
Soittajakoulussa opiskeltiin siis Sibelius Akatemian sotilasmusiikkiosastolla. Tämä 1926 perustettu ja 1977 lakkautettu osasto toimi sotilasmuusikkojen ylimpänä koulutusasteena ja sen tunnit olivat monilta osin yhteisiä muiden “akatemialaisten” kanssa.
Minuun vaikuttaneita bändejä
Ensimmäinen bändi, jonka muistan oli Poliisien soittokunta, jossa isäni soitti. Poliisien soittokunnan soittajista moni oli meidän perhetuttu, niinpä kylässä olivat usein mm. Timmerbackan Matti ja Haapalaisen Mikki. Muita kokoonpanoja, joissa isäni soitti olivat mm Harry Hellén‘n orkesteri (en muista millä nimellä) ja Asser Fagerströmin yhtye.
Varsinkin poliisisoittokuntaa kuulin keikoilla hyvinkin paljon Hellenin ja Fagerströmin bändejä joskus harvoin. Mieleen on jäänyt Juhannusjuhlat joskus 60-luvulla kun isä soitti Asser Fagerströmin yhtyeen kanssa Lauttasaaressa Kasinon rannassa, laulusolistina taisi olla Tutta Jew.
Soitto-oppilaana ollessani seurasin melko tarkkaan veljeni Ilkan bändejä, joista siihen aikaan (1960-luvun loppu) merkittävin oli Ami’s Brass, joka taisi alkuperäiseltä nimeltään olla Eight Amigos Brass Band tai jotakin sen suuntaista. Ami tuli nimeen orkesterin liidarista trumpetisti Aarno Botellista, bändin muita soittajia olivat mm Aaro Louhi tp, Ilkka Virto trb, Jukka Järvelä gtr ja minulle myöhemmin 80-luvulla purjeveneen myynyt Klaus Thorström bassossa. Eniten minuun silloin vaikuttanut bändin soittaja oli rumpali “Pepe” Berthold Lazzlo, joka oli paras rumpali, jota siihen aikaan kuuntelin livenä.
Aaro, Ile ja Jukka olivat 1981 perustetun PCB:n ydinjoukko.
Amis Brassista innostuneena soitin myöhemmin mm Harri Aavaharjun ja Leo Bessonoffin kanssa Herb Albert ohjelmistoa, mutta varsinaisesti keikkaa tekevää bändiä siitä ei syntynyt. Molempien kanssa olen kyllä keikkaillut ja Harrin kanssa hyvinkin paljon.
Tweet #https://twitter.com/mikko_v