Matti

Päivä oli sään puolesta tavanomainen, ei kesän viilein, mutta ei myöskään lämpimin. Oli puolipilvistä, mutta sillä ei ollut Masalle merkitystä hänelle päivät olivat etupäässä pilvisiä. Matti ei ollut uimarantaihmisiä, ulkoili mieluiten Kallion pubeissa. Matilla ei ollut työtä. Työttömyys toi mieleen sanonnan, ’no money no honey’ ei keikkoja ei rahaa. Pubeissa ei tykätty siitä jos istui mitään tilaamatta. Keikkojen vähyys, nalkuttava naisystävä ja rahan puute pakottivat hänet rouva Miettisen puheille Työvoimatoimiston taiteilijavälitykseen. 

Haapaniemenkadun, Hämeentien ja Kaikukadun muodostamassa korttelissa on Haapaniemenkenttä. Kenttä on Hämeentien suuntainen ja sen toisella laidalla on Työvoimatoimiston kahdeksankerroksinen betonirakennus. Toisin kuin viereiset Merihaan tornitalot, työvoimaministeriön virastotalo makaa pitkin pituuttaan kentän laidalla ja se on todella pitkä. Talon sisäänkäynnit ovat päädyissä. Talon betonibrutalismi on piilotettu tummilla messinkilevyillä. Sisältä talo on brutalismia jota täydentää kentän arkirealismi. 

Koululaisten käyttämän urheilukentän laidalla on pultsareiden ja muiden elämän sivussa elävien päiväpuisto. Aivan kuten talo, monet heistäkin makaavat pitkin pituuttaan puiston laidalla. Jotkut heistä käyvät tarpeillaan Työvoimatoimiston ikkunoiden edessä. Useimpien tarve on pissahätä, mutta joillain hormonit houkuttelevat runkkaamaan. Se antaa hetken helpotuksen lisäksi tyydytystä ja nautintoa, mutta ahdistaa työvoimatoimiston naisia. Toimiston ensimmäisen kerroksen ikkunoista avautuu näkymä kentälle ja kentältä toimistoon.

Työttömän realismia on rakennuksen sisällä. Ensimmäisessä kerroksessa ovat työnhakupalvelut työttömille. Useimmat siellä asioivat ovat omissa oloissaan. Rakennushallituksen sisustusohjeiden mukaan sisustettu tila ei houkuta seurusteluun, eikä elämäntilannekaan siihen yllytä. Työvoimatoimiston käytävän seinät ovat valkoiseksi maalattua tiiltä, katossa on poikittain kylmän väriset loisteputkivalaisimet. 

Ovet, joita pitkän käytävän varrella on kymmeniä, ovat tammiviilupintaisia. Käytävän keskivaiheilla on levennys, jonka kohdalla on siirrettäviä ilmoitustauluja. 

Ilmoitustauluihin on nastoilla ja nuppineuloilla pistetty työpaikkailmoituksia. Niitä ei ole taiteilijoille, siis näyttelijöille, muusikoille ja sirkusväelle. Sillä heitä varten on oma virkailija, jolla on huone, jonka ovessa lukee ”Omituisten otusten kerho”.


”Kerhon” kohdalla ei ole erityistä odotustilaa, mutta oven vieressä on neljänistuttava sininen penkkimallinen – Rakennushallituksen hyväksymä standardisohva vuoroaan odottaville otuksille. Nyt sohvalla istuu 2 miestä, toinen on teeveestä tuttu näyttelijä ja toinen Matti, työtön muusikko.

Matti pääsi nuorena erään suositun iskelmälaulajan taustabändiin. Kun Matin kaveripiiri laajeni lisääntyivät työt musiikkialalla. Tuli parempia töitä, kuten studiotöitä, televisiotöitä, äänityksiä ja jazz-keikkoja. Jazz-keikat olivat muusikkopiireissä arvostettuja. Jazz-keikoista ei rahaa juuri tienannut, mutta muusikon arvostukseen niillä oli suuri merkitys, yleensä positiivinen. 

Matti pääsi soittamaan monille festivaaleille sekä Suomessa että ulkomailla. Kaikki tuntui menevän hyvin oli keikkoja, kavereita ja rahaakin ihan mukavasti. 

Nyt Matti oli 36-vuotias. Ammattimuusikkona hän oli ollut puolet elämästään eli noin 18-vuotiaasta asti. Nuorempana hän oli suhteellisen hauskan näköinen, niin nytkin matkan päästä katsottuna. Matin ulkonäkö kertoi, ei pelkästään tuhansista keikoista, vaan myös kohtalaisen rankasta elämästä. Parta oli muutaman päivän sängellä. Tukka pitkä, paitsi aivan päälaella, jossa oli alkavaa kaljuuntumista. Matti suosi nk. casuaalia pukeutumistyyliä. Se tarkoitti vaaleata pikkutakkia, ruudullista kauluspaitaa jonka alla tee-paita. Tyylin kruunasivat Levis-farkut ja nilkkapituiset korkeakorkoiset nahkakengät. Matin olemuksen pilkkuna iin päällä oli Old Spice tuoksu, jonka määrää sääteli edellisillan rankkuus.

Matin huippuhetket soittajana olivat noin 25-vuotiaana, kun hän oli erään tanssiryhmän bändin mukana USA:n kiertueella. Kiertue meni erittäin hyvin ja hänelle tarjottiin soittotyötä eräässä tanssiteatterissa New Yorkissa. Työtä varten tarvittiin työlupa, mutta sitä pettynyt Matti ei saanut, koska ei saanut Suomesta esteettömyystodistusta. Hän oli anonut lykkäystä armeijasta opiskelujen vuoksi. Kun yhteensä 6 vuoden lykkäysaika oli loppumassa kävi vielä niin, että tieto siitä ei saavuttanut Mattia. Hän oli onnellisen tietämätön siitä, että parin kuukauden kuluttua hän olisi kutsuntaviranomaisia pakoileva etsintäkuulutettu sotilaskarkuri.

Kun Matti pettyneenä palasi USA:sta Suomeen hän soitteli eteen tulleita keikkoja, jotka olivat pääasiassa laivoilla ja ravintoloissa. Hienommat keikat, kuten studio- ja jazz-keikat, alkoivat noihin aikoihin vähentyä. Matti oppi karvaasti, että Suomessa ei riitä, että on hyvä, pitää olla myös oikeissa porukoissa. Porukoihin pääsy oli usein sattumanvaraista mutta pois pääsi nopeasti, yleensä jostain syntyneen kateuden siivittämänä. 

Matin posti tuli äidin kotiin, joka oli myös Matin kirjoihin merkitty koti. Matin määritelmä kodille oli, ”se on siellä, minne pianoni pystytän”. Joku Matin ilkeäksi muuttuneista kavereista kommentoi määritettä ”Matin kotona piano on pystyssä lattialla ja Matti pystyssä kavereille, koska on yleensä myös kukkarossa”. 

Kotiin äidin luo tulleita Puolustusvoimain kirjeitä Matti ei halunnut edes nähdä. Äidille hän sanoi, että ne voi heittää roskiin. Äiti ei niitä roskiin heittänyt, keräsi avaamattomaan pinoon Matin muun postin, eli Muusikko -lehden ja Down Beat -lehden päälle. Ei hän kirjeitä viitsinyt avata, vaikka arvasi, että sotaväkeen ne liittyivät. Amerikan työn menettäminen armeijan takia vitutti Mattia niin paljon, että hän päätti vältellä varusmiespalvelusta viimeiseen asti. Siihen suunnitelmaan hänen ammatti – ravintola- ja laivamuusikkona, sopi paremmin kuin hyvin. Ravintola- ja laivakeikkoihin sisältyi poikkeuksetta täysi ylläpito ja majoitus. Kuukausittain vaihtuvat keikkapaikat takasivat sen, että viranomaiset eivät häntä mistään tavoittaneet. Äitikään ei aina tiennyt, missä poika huitelee. Näin Matilla meni muutamia vuosia ja täytettyään 29 hän alkoi jo innostuneena odottaa kolmekymppisiä, sillä sen jälkeen hänen ei tarvitsisi enää armeijaa pakoilla. Niin hänelle oli kerrottu ja niin hän uskoi.

Matin epäonni alkoi hiukan ennen kuin hän täytti 30-vuotta. Juuri ennen synttäreitä poliisi löysi hänet keikalta eräästä ravintolasta Naantalista. Keikan päätteeksi Matti pidätettiin sotilaskarkuruudesta ja passitettiin ravintolasta suoraan Upinniemeen suorittamaan asepalvelusta. Soittovehkeet jäivät ravintolan lavalle tuuraajan käyttöön. Ensimmäiset vuorokaudet hän oli varuskunnan putkassa. Putka oli herkälle miehelle vaikea kokemus, hänellä oli ikävä äitiä ja elämää, joka tuntui tulleen päätepisteeseen. Hänellä ei ollut mitään eikä ketään. Matin armeijaelämä lähti kompuroiden käyntiin, hän oli hengissä mutta henkisesti aivan hukassa. Myöhemmin sotilasvalan jälkeen hän palveli varuskunnan keittiössä. 

Matin mieliala oli mustaakin mustempi, henkinen kestävyys oli koetuksella.

Hän oli yli kymmenen vuotta vanhempi kuin nuorimmat varusmiehet hänen tuvassa. Motivaatiota varusmiespalvelukseen ei löytynyt, syitä masennukseen sitäkin enemmän. Matti ei viihtynyt armeijassa. Kun Matti pääsi noin kuuden viikon varusmiespalvelun jälkeen ensimmäisen kerran viikonloppuvapaalle, josta piti palata varuskuntaan sunnuntai-iltana, hän palasi keskiviikkona, poliisin kyydissä. Matti, joka vietti loman jälkeistä puntista kotona oli luvannut äidille lähteä takaisin maanantaina.. tiistaina. Rankka ryypiskely tuntui vain jatkuvan, lopulta äiti soitti varuskuntaan, josta soitettiin poliisille.

Lukuisten karkaamisyritysten ja huonon käytöksen – hän oli muun muassa heittänyt erään pienikokoisen keittiövääpelin isoon hernerokkapataan, vuoksi hän oli varusmiespalveluksessa 8 kuukauden sijasta noin puolitoista vuotta. Armeija ei tehnyt Matista miestä, mutta vei itsetunnon, kaverit ja keikat.

Matti istui synkkänä työvoimatoimiston käytävän sohvalla, hänen ei pitäisi olla täällä. Tämä paikka on luusereille, surkeille soittajille ja epäonnisille näyttelijöille. Mutta hän on huippumuusikko, pianisti. Matin koulunkäynti oli jäänyt lukioon, mutta musiikkiopistossa hän oli suorittanut ”kaiken” eli musiikkiopistoasteen päättösuorituksen. 

Matti mietti mistä nykyinen ahdinko johtui, mitä oikein tapahtui ja milloin? Jostain syystä hän joutui joidenkin kaveriensa epäsuosioon, sitten joidenkin toisten ja sitten..


Armeijan jälkeen hän huomasi että vanhoja kavereita, ja keikkoja heidän kanssaan, ei ole. Tai joitakin keikkoja kyllä oli, mutta ei niin hyviä kuin aiemmin eikä enää vanhojen soittajakavereiden kanssa. Hänestä oli tullut äkäinen pianisti, silti helvetin hyvä. 

Vielä silloin kun Matilla meni hyvin hän oli tutustunut eräässä ohjelmatoimistossa työskentelevään Pirkkoon. Pirkko ei ollut hänen elämänsä suuri rakkaus, ei hänellä suuria rakkauksia edes ollut. Muutama lyhyt suhde ennen Pirkkoa, jonka luo hän lopulta muutti. Muuttoa edelsi lyhyt keskustelu tuopin ääressä eräässä kalliolaisessa pubissa, sinne Pirkko ja Matti päätyivät kun Matti oli ollut ”hengailemassa” eli keikkaa ruinaamassa Pirkon työpaikalla.

”Voisit muuttaa mun luo” Pirkko sanoi.

”Kui?”

”No ihan silleen, et otat pyykit ja pianon ja tuut niiden kanssa mun luo, ethän sä missään suhteessa kenenkään kanssa ole”, Pirkko kysyi tuoppiaan mietiskelevän näköisenä katselevalta Matilta.

”No itseasiassa joo en, mut hyvä idea. Mutsi sano mulle yks päivä et sä voisit jo pariutua.”

”No jos mammaki luopuu pojasta, ni sithän asia on selvä”.

”Joo se sano, et sille riittää yks juoppo kerrallaan, faija dokaa, mut mä en juuri oo kännännyt”.

”Eikä munkaan luona kännätä, mut kohtuullisesti voidaan dokata”.

Sinä iltana Matti meni yöksi Pirkon luo. Kun hän seuraavana päivänä heräsi kello oli melkein kaksitoista. Pirkko oli jo lähtenyt. Matti teki aamukahvin jonka seuraksi joi jääkaapista löytyneen oluen. Sitten hän lähti äidin luo kotiin.

”Mä muutan yhen Pirkon luo”.

”Mikäs Pirkko semmonen on, joka sut ottaa?”.

”Se on vaan Pirkko, duunissa yhdessä ohjelmatoimistossa”.

”Perustatte perheen..”

”No ei varsinaisesti, mut pianon mä vien sinne”.

”Onko sillä Pirkolla pyykinpesukone?”

”Miks sä sitä kysyt, en mä sitä tiedä, mut varmaan on”.

”No ota sit pyykkikaapista sun likaset vaatteet mukaan”.

”Miten mä löydän sieltä mun vaatteet?”

”Sun likaset alusvaatteet on pyykkikaapin ylähyllyllä. Likaset alkkarit tunnistat keltasista ja ruskeista läikistä, keltanen etupuolella ja ruskea takapuolella, mistä se on tullutkin”

”No sähän oikeen koomikoks heittäydyit. Mut kai sä ne voit pestä, tuun sit hakeen ne puhtaina, otan ehkä Pirkon mukaan”.

”Annanko ne puhtaat alusvaatteet Pirkolle myötäjäisinä?”

”Sua taitaa oikeesti harmittaa kun muutan omaan kotiin”.

”Oliski sun oma koti, missä se Pirkko asuu?”.

”Ihan tässä lähellä”.

”Ei muuta sitte kuin onnea uuteen kotiin, tuu tänne jos tulee hätä”, äiti sanoi. 

Keskustelu Matin tulevaisuudesta päättyi kun tuttu pianonkantaja soitti ovikelloa.

Aika pian muuton jälkeen Matti kuuli itsestään kerrottavan vitsiä ”miksi sanotaan Mattia, joka ei seurustele? Vastaus oli asunnottomaksi”. Selän takaa Matti huomasi, että hänestä oli paljon muitakin juttuja liikkeellä, kavereita tuntui harmittavan erityisesti hänen ja Pirkon suhde. 

Kun Matti sai Pirkon ohjelmatoimiston kautta keikkoja, vanhat kaverit eivät tulleet niille mukaan. Matti joutui pyytämään keikoille hänelle tuntemattomia, usein nuoria, muusikoita. Jotkut heistä olivat hyviä, mutta jotkut todella huonoja. Matti tunsi itsensä kakkosluokan bändiliidariksi ja purki huonoa fiilistä keikkojen jälkeen viinillä ja oluella. Myöhemmin minttusuklaaliköörillä ja vissykoskiksella eikä vain keikkojen jälkeen vaan myös niiden aikana. Sitten tuli eka kännimoka, mutta se meni silloisen bändin piikkiin, sitten toka jne.

Lopulta kun keikat Pirkon ohjelmatoimiston kautta vähenivät Pirkko ehdotti. 

”Mene Taiteilijatyönvälitykseen, siellä on rouva Miettinen, hän järkkää jotain”. 

Pirkon ohjelmatoimisto X-Show oli järjestänyt paljon keikkoja yhdessä Työvoimatoimiston kanssa, joten rouva Miettinen oli ”velkaa” Pirkolle. Mutta Matin piti ensin ilmoittautua työttömäksi muusikoksi.

Siksi Matti nyt istui käytävällä ja odotti vuoroaan. Vieressä sohvalla istui teeveestä tuttu näyttelijä ja kauempana omalla tuolillaan joku tuntemattomampi otus. Hiljainen näyttelijä toi Matin mieleen tarinan eräästä katkeroituneesta teatterinäyttelijästä. Työtön väärinymmärretty näyttelijä piti tällä samalla käytävällä esityksen. Hänen piti saada työhönosoitus, että saisi roolin Shakespearen näytelmään. Työhönosoituksen hän sai, mutta ei roolia, sen sai joku toinen näyttelijä. Vaikka työvoimatoimisto ei näyttelijävalintaan osallistunut näyttelijä kohdisti vihansa työvoimatoimiston virkailijaan. Hän hakkasi nyrkillä virkailijan ovea ja huusi kovaan ääneen Titus Andronicus. 

Käytävällä istui silloin kolme muusikkoa, joista yksi yritti vihaista monologia pitävälle näyttelijälle sanoa. 

”Ei se ole herra vaan rouva”

”Turpa kiinni Lucius” näyttelijä vastasi vihaisena. 

Muusikot eivät esitystä – eivätkä Shakespearea, ymmärtäneet. Rouva Andronikus, Miettisen edeltäjä, sen sijaan oli heille tuttu. Rouvalle piti ilmoittautua jos halusi työttömyyskorvausta, tai vastaanottaa työtä työkkärin kautta.

Hiljaisena ja omissa mietteissään Matti mietti onkohan Miettinen rouva vai neiti. Vaistomaisesti hän haistoi kainaloaan, joka tuoksui Old Spicelle. Penkillä tuoksui myös tupakka, hajusta päätellen joku oli juuri käynyt röökillä. Matin aamuröökistä oli jo yli tunti, se ei enää tuoksu, mutta tuoksuikohan eilinen ilta. Matti haistoi huomaamattomasti ilmaa, ei viinan hajua, kai? Matti nuuhkaisi uudelleen ilmaa ympärillään.

Työttömät taiteilijat – muusikot, näyttelijät, sirkuspellet, ovat kaikki hiljaista porukkaa täällä, vaikka ovat esiintyjiä. Kuka haluaisi esiintyvien taiteilijoiden piireissä leimautua työttömäksi, siis luuseriksi. Siksi ”Omituisten otusten kerhoon” jonotettiin hiljaisina, melkein poissaolevina. Matti odotti apeana vuoroaan. Teevee-näyttelijä oli ollut sisällä jo jonkin aikaa. Lopulta ovi aukesi ja näyttelijä poistui nopeasti kädessään paperi, jossa ei ollut vuorosanoja. Vihreä valo syttyi ”liikennevaloihin”. Oli Matin vuoro mennä sisään.

”No hei Matti, mites menee”, tervehti aina ystävällinen rouva Miettinen. 

”No ei valittamista, töitä saisi olla vähän enemmän”. 

Rouva Miettinen tutki papereitaan, joista näki Matin työhistorian. 

Yhtäkkiä Miettinen nousi ylös, tuli pöytänsä takaa Mattia kohti, joka pelästyi, mutta rouva jatkoikin ikkunalle ja sääti vihaisena sälekaihtimet niin, että ulos ei näkynyt.

”Saatanan runkkarit, ne tykkää tulla tohon ikkunan eteen kuselle, jotkut runkkaakin luulevat, että täällä kiihotutaan”. 

Saatuaan verhot eteen rouva palasi pöydän ääreen, rauhoittui ja keskittyi taas Matin asioihin.

”Sulla on ollut jonkun verran keikkoja, joita et ole ottanut vastaan, vai onko ne vaan peruuntuneet” Miettinen kysyi Matilta. 

”Mulla oli paha flunssa keväällä ja kesällä teloin sormeni kun ne jäivät mun Hammondin alle”. 

Miettinen korotti hiukan silmäkulmiaan, mutta ei sanonut mitään. Hetken papereita selailtuaan hän nosti päätään, katsoi Mattiin ja sanoi, 

”laivakeikkaa olis tarjolla X-Shown kautta, kiinnostaako?”. 

”No tottahan työt aina kiinnostaa”. 

”Pärjäätkö laivalla?”. 

Matti ajatteli, että kas kun ei suoraan kysynyt onko alkoholiongelmia, 

”tietysti pärjään, onhan niissä tullut soitettua”.

”Sullahan on bändi, mee sen kanssa laivalle kuukaudeksi, sopiiko”.

”Joo tottakai” Matti vastasi nopeasti. 

Bändiä hänellä ei ollut, mutta nopeasti hän bändin kasaisi.

”Hyvä, että sopii, hoida se hyvin, en haluis nähdä sua tuolla ikkunan takana”.

”Mitä, minkä takana”.

”Ei mitään tärkeetä, harmittaa vaan yks Jukka. Hyvä pianisti, nykyään keikkailee tuolla kentällä, ei jaksanut selvinpäin olla töissä, osottaa sitte mieltään mulle ja kusee tossa ikkunan edessä, ei sentään runkkaa niinku jotkut, ei vissiin seiso, kun mua katselee”.

Matti sulki ”Omituisten otusten kerhon” oven. Rouva Miettistä tuntui koskettavan alkoholismi. Alkoholismi on sairaus, minulla juominen on hallussa, minä juon vain kun vituttaa, Matti pohdiskeli. Hetken hän mietti vielä ketä Jukkaa Miettinen tarkoitti, mutta jatkoi siltä istumalta Pirkon luokse X-showhun, kädessään paperi – Työvoimatoimiston työhönosoitus. Vitutus helpotti hetkeksi.