Vuosi 1991 oli tapahtumarikas. Neuvostoliitto veteli viimeisiään, kuten koko itäblokki. Suomelle se oli kova taloudellinen isku, sillä Neuvostoliitto ja itäblokki yleensäkin olivat Suomen merkittäviä kauppakumppaneita. Olin 1984 ja 1990 toukokuussa ollut festivaalikeikalla Itä-Saksassa (DDR). Muusikkona siellä oli hyvä vierailla, ihmiset arvostivat muusikkoja ja olivat muutenkin mukavia, mutta 1991 sekin lakkasi olemasta. Maailma oli mullistumassa ja 1990-luvun lama teki tuloaan.
Olin eronnut ja työtön koska olin antanut itselleni kenkää MIDI-Music oy:stä, jonka toimitusjohtaja olin.
Rahakkaita soittokeikkoja ei siihen hätään ollut tarjolla, joten menin työvoimatoimiston taiteilijavälitykseen ja ilmoittauduin työttömäksi muusikoksi. Työvoimatoimistosta tarjottiin (rytmi)muusikolle kahta vaihtoehtoa. Toinen olisi ollut neljä kuukautta kestävä keikka Kreikan saaristossa. Soittoa olisi ollut 7 päivänä viikossa jossain lomahotellissa. Ilman vapaapäiviä.
Toinen olisi ollut kolmen kuukauden ravintolasoitto jossain Grönlannissa. Siellä bändissä ei saanut olla naisia, koska paikkakunnalla (Grönlannissa) oli paljon alkoholin käytöstä aiheutuvia sosiaalisia ongelmia, ne kohdistuivat kuulemma erityisesti naisiin. Elämäntilanteeni oli sellainen, että en halunnut sitoutua usean kuukauden poissaoloon Suomesta. En siis lähtenyt etelään enkä pohjoiseen, vaan paljon lähemmäksi, koilliseen.
Suomen talousnäkymät alkoivat himmentyä, mutta minulle näkyi valoa koillisesta, Malmin suunnalta. Sain osa-aikatyötä Pohjois-Helsingin musiikkikoulusta, aluksi vain muutaman viikkotunnin, mutta se riitti. Muutaman tunnin viikottainen opetus yhdessä yksittäisten soittokeikkojen ja muusikon työttömyyskorvauksen kanssa, auttoivat pärjäämään ahdingossa.
Tästä varovaisesta ja vaatimattomasta alusta tuli sitten elämäni pitkäaikaisin työsuhde. Silloin en sitä tiennyt.
Soittajakollegani, klarinetisti/pianisti Wiktor Miklas, oli jo jonkin aikaa tehnyt soittajan työn ohella opetustyötä jossain pohjoisen Helsingin suunnalla. Viki tiesi, että olen työtä vailla ja soitti kysyäkseen olenko kiinnostunut opettamaan rummunsoittoa Pohjois-Helsingin musiikkikoulussa. Koulun edellinen rumpuopettaja (joku oopperaorkesterilainen) oli kai yllättäen lopettanut.
Olin opettanut erään SAK:laisen ammattiliiton musiikkiaiheisella kesäkurssilla, muuta opetuskokemusta minulla ei juuri ollut. Joitakin yksityisoppilaita oli, joista tärkein oli radio- ja tv-kauppias ja rumpali Lasse Sarlin. Lasse oli isäni soittajakavereita, molemmat isäni ja Lasse nyt jo edesmenneitä.
Lamasuomessa, ja toimitusjohtajakokemukseni lannistamana, ei tullut mieleenkään jatkaa bisnesmiehen uraa, joten Vikin ehdotus kiinnosti. Seuraavana päivänä lähdin Vikin kanssa Malmille tapaamaan rehtori Matti Rankalaa. Hänen kanssa tein työsopimuksen, minusta tuli rummunsoiton tuntiopettaja.
Pohjois-Helsingin musiikkikoulussa Malmin Kauppatiellä minua odotti kaksi oppilasta, molemmat tyttöjä. Opetustilana oli varastokomero. Varastokomerossa säilytettiin vanhaa Tama -rumpusettiä, joka oli ehkä tarkoitus siirtää oppitunnin ajaksi johonkin isompaan tilaan. Minun aloittaessa opetustyötä, komeroa isompaa vapaata tilaa ei löytynyt. Olisin ehkä tyytynyt osaani komerossa, mutta rumpujen ääni häiritsi muuta opetusta. Ensimmäisten pitämieni rumputuntien jälkeen rehtori Rankala alkoikin etsiä uutta tilaa rumpuopetukselle, pääsin ja tulin ulos komerosta.
Tila rumpuopetukselle löytyi Malmilta radanvartta hiukan pohjoiseen Tapulikaupungista, Maatullin kerhohuoneelta. Sitä ylläpiti Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus. Maatullin kerhohuoneella oli jo ennestään musiikkikoulun huilu- ja viuluopetusta sekä orkesteriharjoituksia, joita siihen aikaan johti mm silloin nuori ja tuntematon Hannu Lintu. Rehtori Rankala toi autollaan edellä mainitun Tama-rumpusetin Maatullin kerhohuoneelle, josta tuli opetustilani kevääseen 1994 asti.
Maatullin kerhohuone sopi Tapulikaupungissa asuneille oppilailleni hyvin ja niinpä Maatullista tuli rumputuntien pitopaikka. Eräänä päivänä, juuri kun olin lähdössä pitämään rumputunteja, musiikkikoulun kanslisti soitti ja kysäisi ehtisinkö seuraavana päivänä aivan siihen Maatullin naapuriin Hattupolulle tuuraamaan sairastunutta teoriaopettajaa. Sekin minulle sopi (kaikkihan minulle sopi), vaikka teoriaopetuksesta(kaan) minulla ei ollut kokemusta, musiikinteoriatunnit olivat kyllä hyvinkin tuttuja.
Teorialuokka oli läheisellä Hattupolulla. Tunnista on jäänyt mieleen erään oppilaan pelko siitä, että hajotan voimakkaalla soitollani pianon. Kerroin pianon kyllä kestävän, sehän on lyömäsoitin, asia jota perustelin Igor Stravinskyn mielipiteellä. Oppilas ei tuntenut Stravinskyä eikä minua. Pelko pianon hajoamisesta jäi siis leijumaan luokkaan, mutta sai oppilaat ainakin hetkeksi kiinnostumaan opetuksestani. Sointutehojen opettaminen Bill Haleyn Rock around the Clockin ja muiden rock-musiikin helmien avulla vaatii volyymia. Sen koommin en teoriatunteja pitänyt.
Maatullin kerhohuoneen nimi muutettiin myöhemmin Tapulin Tuvaksi. Tuvan ”pomo” oli Nuorisoasiainkeskuksen aluetyöntekijä Aija Niittynen. Hän ”tiesi” kaiken, tunsi paikalliset toimijat ja toimintakulttuurin. Ilman Aijaa moni asia, kuten esimerkiksi Puistolan lasten kesäakatemia ja nuottien valokopiointi, olisivat jääneet toteutumatta. Tuvalla työskenteli myös Pekka, joka muun työnsä ohella keitteli kahvia, tarjosi sitä myös minulle. Pekka oli, kuten minäkin kahvin, pullan ja syvällisten keskustelujen ystävä. Kerran kahvikeskustelun lomassa Aija kysäisi tulisinko pitämään rumpu- tai jonkun muun musiikkiaiheisen kurssin Kesäakatemiaan. Palkan maksaisi Kulttuuriasiainkeskus, joten musiikkikoululle ei kurssista tulisi kuluja. Vastasin Aijalle kyllä. Toisen kerran vastasin myöntävästi kun hän kutsui minut leffaan, mutta se on eri tarina.
Puistolan lasten kesäakatemia oli 1990-luvulla varmaan yksi Helsingin suurimpia koululaisille suunnattuja harrastus- ja koulutustapahtumia. Sadat pohjoisen ja koillisen Helsingin lapset osallistuivat kesäakatemiaan, joka tarjosi kursseja käsitöistä judoon ja musiikista palokuntaan. Kursseja oli kymmeniä, allekirjoittanut piti siellä kesällä 1992 MIDI-kurssin, jonka tarkoituksena oli kertoa ja opettaa nuorille kuinka tehdään musiikkia tietokoneella. Minulle tietokoneet- ja tekniikka olivat tuttuja Midi Music oy:n ja oman harrastuksen myötä. Olin siihen aikaan aktiivinen tietotekniikan- ja verkkojen käyttäjä ja mukana mm ST-Klubi ry:ssä, joka oli Atari ST-tietokoneiden käyttäjäyhdistys.
MIDI-kurssin oppilaina oli Tapulin ja Puistolan nuoria, mutta myös musiikkikoulun oppilaita. Ekalla kurssilla (1992) mukana olivat myös Pyrhösen sisarukset – myöhemmin Triosis – jousiyhtyeenä mainetta niittäneet Vilma, Iiris ja Klaara Pyrhönen. Seuraavina vuosina pidin niin rumpu- kuin bändikurssejakin. Puistolan lasten kesäakatemiassa opetin noin kymmenenä kesänä.
Rehtori Rankalan – joidenkin mielestä äänekäs kausi, vaihtui jossain vaiheessa 1990-luvun alkupuolella huomattavasti hiljaisempaan Vesa Liukkoon. Hänen johtamistapa oli erilainen kuin Rankalalla, mutta ei sekään saanut kaikkien opettajien hyväksyntää. Ihmisten johtaminen ei ole helppoa, sen Liukkokin huomasi.
1994 syksyllä musiikkikoulu, joka oli muuttunut koulusta opistoksi, sai uudet tilat vasta valmistuneesta Malmitalosta. Kävin jo keväällä 1994 tutustumassa rehtori Vesa Liukon kanssa Malmitalon väestösuojaan, jonka neljästä huonetilasta yksi oli tulossa PHMO:n käyttöön rumpu- ja bändiluokaksi. Suunnitelmissa oli myös, että opiston pop- ja jazz-yhtyeet harjoittelisivat siellä. Bändiluokassa harjoittelikin sittemmin mm Viktor Miklasin johtama bigband, jossa soitti oppilaana myös opiston tuleva rehtori Kalle Hassinen. Paikalla hengaili usein vihreine hiuksineen myös Lauri Ylönen, rockyhtye Rasmuksen laulaja, ei tosin laulusolistina, enemmänkin hengailijana.
Väestösuojan muut kolme huonetta olivat Nuorisoasiainkeskuksen bänditiloina. Niissä harjoittelevat bändit aiheuttivat välillä ongelmia, koska soittivat niin sanotusti vi… kovaa. Kevyt väliseinä luokkien välillä ei ääntä vaimentanut, joten esimerkiksi keskustelu PHMOn bändiluokassa piti välillä tehdä huutamalla. Nykyiset bänditilat olivat silloin muutenkin huomattavan levottomia. Kerran huomasin avoinna olevasta (nykyinen bändiluokka 1.) ovesta kun siellä oleva bändi piti ns inspiraation nostatushetkeä, kynttilänvalossa. Myöhemmin tiloihin tuli kieltotaulut, joissa päihteiden ja avotulen käyttö kiellettiin.
Malmitalon alkuaikoina koko talo oli melkoisen levoton. Osin se johtui siitä, että bändiluokkien yläpuolella oli silloin Nuorisoasiainkeskuksen Mediapaja eli nuorisotalo. Siellä vierailevat ja aikaansa viettävät nuoret olivat välillä melko villiä porukkaa. Siellä kävi myös tulevia ATK-guruja, jotka saivat melko vapaasti häärätä Mediapajan tietokoneilla ja verkkopalvelimella. Jossain vaiheessa, gurujen toimesta, mediapajan nettipalvelimella pyöritettiin – aikuisten tietämättä, pehmopornokuvia tarjoavaa sivustoa.
Kaiken kaikkiaan tämän päivän tilanne Malmitalossa ja erityisesti ns bändiluokissa, jotka kaikki ovat PHMO:n käytössä, on tyystiin erilainen kuin 1990-luvun puolivälin tienoilla.
1996 PHMO osallistui monen muun oppilaitoksen ohella Suomi tietoyhteiskunnaksi hankkeeseen. Sen myötä allekirjoittanut ja rehtori Liukko sekä Viki (Wiktor Miklas) koulutettiin asiaan. Hankkeen myötä opistolle hankittiin aluksi muistaakseni kuusi PC-tietokonetta teorialuokkaan. Silloinen vanhempi teoriaopettaja (kauan sitten eläköitynyt), ei suhtautunut kovinkaan myönteisesti tietotekniikkaan. Nähtyään tietokoneet ensimmäisen kerran -teorialuokassa asennettuina, hän repi vimmalla irti koneiden kaikki mahdolliset piuhat. Sitten hän työnsi tietokoneet sivuun häiritsemästä teoriatunnin pitoa. Myöhemmin tilanne kuitenkin rauhoittui jopa niin, että allekirjoittanut koulutti henkilökuntaa tietotekniikan saloihin. Niiltä ATK-kursseilta on jäänyt mieleen erään opettajan kysymys kysyessäni ”onko vielä kysyttävää tietokoneista?”. ”Saako tästä kurssista muun työn korvauksen?”. En tiennyt vastausta.
Joskus vuosituhanteen vaihteen tienoilla Nuorisoasiainkeskus muutti mediapajansa ja muunkin toimintansa Malmitalosta. Tyhjäksi jäänyt tila toimistohuoneineen tuli Pohjois-Helsingin musiikkiopiston käyttöön. Siellä olevista kahdesta isosta luokasta toisesta tuli teorialuokka ja toisesta opetusluokka ja orkesterien harjoitustila. Musiikkiopiston kanslia siirtyi myös tänne ns bändisiipeen, joten kaiken kaikkiaan musiikkiopistolla oli hetken aikaa melko hyvät toimitilat Malmitalossa. Myöhemmin ”bändisiiven” toisesta kerroksesta luovuttiin.
Kahden ison salin vuoksi Malmitalo mahdollisti – ja yhä mahdollistaa, opistolle hyvät tilat konserttien pitämiseen. Myös yhteistyö Malmitalon muiden toimijoiden kanssa toi (ja yhä tuo) paljon erilaista toimintaa musiikkiopistolle.
Melko pian Malmitalon avaamisen jälkeen Kulttuuriasiainkeskus ryhtyi tuottamaan myös Malmitalossa aiemmin vain Annantalossa ollutta suosittua ns 5×2-opetusta. Siinä allekirjoittanutkin oli mukana toistakymmentä vuotta. Näiden peruskoulun ala-asteelle suunnattujen opetustilaisuuksien tarkoituksena on antaa peruskoulun oppilaille taideopetusta ”oikean” taiteilijan toimesta. Idea siis oli, että tunneilla tehdään jotain, mikä liittyy musiikkiin, mutta eroaa tavanomaisesta koulun luokkaopetuksesta.
Minun aikana 5×2-ryhmien kanssa tehtiin paljon äänityksiä CD/DVD-levyjä musavideoita ja kaikkea sellaista, joihin tavalla tai toisella liittyi musiikki. Joskus tehtiin kuunnelmia tai lyhytfilmejä (videoita), joihin tehtiin äänimaisema bändiluokan soittimilla.
Esimerkki yllä on 5×2-videoista, joita tehtiin vuosien varrella useita.
Malmitalon ja muiden talon toimijoiden kanssa tehtiin myös suurehkoja projekteja kuten Jukka Linkolan musiikkiin perustuva musiikkiteatteriesitys Peter Pan, jota esitettiin Malmitalon lisäksi Kanneltalossa ja Stoassa.
Eeva Paavilaisen säveltämään musiikkiin perustuva näytelmä Pinokkio oli myös iso yhteisprojekti Malmitalon ja sen muiden toimijoiden kanssa. Siitä tehtiin myös DVD, jolla on kaikki esityksen laulut. Muitakin juttuja oli, mutta kaikissa en ollut mukana.
Monista eri tahojen kanssa tehdyistä projekteista on videoesimerkkinä tässä Helsingin Tanssiopiston > FlashMob -esitys Malmin Nova kauppakeskuksen aulassa, koreografia ja tanssijoiden ohjaus on Wilma Mehtonen-Laihon ja kuvaus sekä videon editointi allekirjoittaneen.
Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin Pohjois-Helsingin musiikkiopiston henkilökunnalla oli aktiivista toimintaa myös opetuksen ulkopuolella. Henkilökunnan juhlia järjestettiin ja tehtiin kaikkea muutakin mukavaa.
Eräs hauskuus, jossa olin mukana oli PHMO:n ope-jazz-yhtye jossa soitin rumpusettiä. Basistina oli Martti Pyrhönen, pianistina Tarmo Rosenlund ja laulusolistina Susanna Tuomisto. Muuten vaan mukana hengaili välillä Martin puoliso Mari-Kaisa. Muistan, että harjoittelimme paljon, sitä en muista mitä. Keikoilla emme juuri käyneet, mutta osallistuimme Sibelius-Akatemian Jazz In West Coast -kurssille.
2000-luvun alussa oopperalaulaja Tapani Valtasaari oli PHMO:ssa laulunopettajana. Hänen aikanaan kävin lyhyen, mutta ytimekkään rupeaman klassisen laulun parissa. Tapani oli sitä mieltä että äänialani, korkea tenori (enää pelkkä tenori), suorastaan vaatii klassiselle laulu-uralle ryhtymistä. Kävin joitakin kertoja Tapanin tunneilla, mutta hyvin nopeasti minulle kävi selväksi, että pelkkä korkea lauluääni ei riitä. Klassisen laulajan perusosaamiseen kuuluu niin suuri repertuaari ooppera-ohjelmistoa, liedejä yms klassisia lauluja, että lopetin haaveilut sankaritenorin urasta.
Vesa Liukon jälkeen rehtoriksi tuli Pekka Niemi, hän oli juristi ja kitaristi. Ennen rehtoriksi ryhtymistään Niemi oli kannatusyhdistyksen jäsen, sekä sen hallituksen eli musiikkiopiston johtokunnan jäsen.
Ensitapaaminen jäi mieleen, olin opettamassa luokassani kun Niemi tuli yhdessä rehtori Liukon kanssa esittäytymään; Niemi oli pukeutunut tummaan pukuun, hän oli myös huomattavan pitkä. Pituutta korostivat sekä mustat, pukuun sopivat kengät ja hiukset, joita ei ollut. Tunnustan, että ensivaikutelma Niemestä oli hiukan pelottava, vaikka tulin kyllä jatkossa pääosin hyvin toimeen hänen kanssaan. Liukon loppuaika rehtorina oli taistelua päätöksenteosta. Usein rehtori Liukko huomasi olevansa vastapuolena asiassa, joista monilla oli näkemys. Monesti näkemykset eivät kohdanneet, eikä halua näkemysten yhteensovittamiseen löytynyt. Monet tiesivät miten asiat kulloinkin pitäisi ratkaista, vain yksimielisyys puuttui. Niemen rooli olikin aluksi tukea Liukkoa ja yrittää saada erimieliset ihmiset yksimielisiksi. Kun Liukko lähti jatkamaan uraansa Pohjois-Suomeen, Niemestä tuli rehtori.
Rehtorina Pekka Niemi oli voimakastahtoinen ihminen. Hän puhui paljon demokraattisesta päätöksenteosta, mutta toimi monesti suoraviivaisen nopeasti, eikä aina ehtinyt keskustella päätöksistä muiden kanssa.
Hän oli omalla tavallaan peluri, joka pystyi perustelemaan näkemyksensä rationaalisesti, usein myös uskottavasti. Monesti hän teki päätöksiä myös tunteet edellä. Uskon, että yksi sellainen oli allekirjoittaneen päätyminen intendentiksi.
Joskus 2000-luvun alkupuolella Niemi yritti vakuuttaa minut siitä, että hakisin soitonopettajan pätevyyttä sillä perusteella, että olen jo vuosia tehnyt ko työtä ja että minulla oli runsaasti kokemusta alalta. En muista asian varsinaista teknis-juridista termiä, mutta Niemen perustelun muistan. Perusteluna oli se, että opiskellessani Sibelius-Akatemiassa ja Helsingin konservatoriossa 1970-luvulla, 2000-luvun soitonopettajan tutkintoa ei vielä ollut olemassa.
Hänen mielestä se, että minulla oli opetuskokemusta (useita vuosia) PHMO:n lisäksi mm Helsingin Työväenopistosta, Jukola opistosta (Nurmijärvi). Lisäksi paljon luentoja, kursseja ym lyhyitä opetustöitä mm Sibelius-Akatemiassa, Radio- ja televisio-opistossa (silloin RTO nykyään RTI), henkilöstökoulutusta (tietotekniikka) Helsingin Rakennusvirastossa ja monissa muissakin paikoissa. Ja opetuskokemuksen lisäksi minulla oli paljon kokemusta muusikon työstä, silloin yli 5000 (maksettua) keikkaa.
Niemen mielestä ne vastasivat hyvin ja ylittivätkin rytmimusiikin soitonopettajan korkeakoulututkintoon vaadittavan kokemuksen. Niin ne ylittivät minunkin mielestä, mutta melko saamattomana ja tutkintovastaisena ihmisenä en koskaan siihen pätevyysprojektiin ryhtynyt.
Varovaisen ja alakanttiin tekemäni arvion mukaan minulla on ollut PHMO:ssa toistasataa rumpuoppilasta, noin 250 5×2 oppilasta ja ehkä satakunta karusellioppilasta. Näihin arvioihin minulla ei ole käytettävissä mitään tarkkoja tilastoja, joten ne perustuvat arviooni eri lukuvuosien oppilasmääristä. Uskallan sanoa, että noin 450 nuorta on vuosien varrella kulkenut oppilaana silmieni ja oppieni ohi, monet hyvinkin tarkkaavaisina.
Jossain vaiheessa, Pekka Niemen myötävaikutuksella, statukseni musiikkiopistossa muuttui tuntiopettajasta kuukausipalkkaiseksi intendentiksi. Samoihin aikoihin liityin myös opettajien ammattijärjestö OAJ:n. Työ ammattijärjestössä oli pääosin kivaa, työkavereihin tuli tutustuttua paremmin. Monta mukavaa ja opettavaista hetkeä on PHMO:n opettajayhdistyksen toiminnasta jäänyt mieleen. Kiitos tovereille.
Pekka Niemen kausi rehtorina päättyi hänen menehtymiseen. Pekka suosi vahvasti Kalle Hassista rehtoriksi kun hän lopettaisi. Niin kävikin, mutta nopeammin kuin oli tarkoitus. Pekka kuoli heinäkuussa 2018 72 vuotiaana. Kalle Hassisesta tuli rehtori.
PHMO on saanut alkunsa 1969. Paljon ennen kuin minä tulin kuvioihin ja toivon mukaan jatkaa toimintaa pitkään minun jälkeen. Yli viisikymmentä vuotta toimintaa osoittaa, että moni asia on mennyt oikein tai ainakaan suuria mokia ei ole tehty. Kaikenlaisia huhuja opiston toiminnasta ja sen loppumisesta on vuosien varrella kuultu, mutta riittävän moni on ilmeisesti puhaltanut samaan hiileen, koska opisto yhä toimii.
Lopetin soitonopettajan uran PHMO:ssa keväällä 2025, ura kesti siis 34 vuotta. Ura soitonopettajana ei ollut koskaan suunnitelmissani, ehkä se siksi kesti. Olen aina ollut innokas oppimaan uutta, vaikka en koskaan ole suuresti arvostanut tutkintoja. Oppimista ja osaamista kyllä arvostan. Muusikkona osaamiseen kuuluvat myös sosiaaliset taidot. Monen kuuluisan rumpalin (mm. Jeff Porcaro, Bernard Purdie) mielestä sosiaaliset taidot ja kyky kommunikoida sekä musiikillisesti että sosiaalisesti ovat vähintäin puolet rumpalin ammattitaidosta. Missään en ole nähnyt tutkintoa, jonka vaatimuksiin ne (sosiaaliset kyvyt myös soittamisen ulkopuolella) kuuluisivat, toivottavasti olen väärässä.
Musiikkiopiston pyörittäminen vastaa ison orkesterin pyörittämistä. Sellaista tilannetta, missä kaikki ovat samaa mieltä tuskin syntyy, siksi onkin tärkeätä että he, jotka tietävät olevansa oikeassa, omaavat ymmärrystä vähintään sen oikean tiedon verran.
Mikko Virto