Hesari

Helsingin Sanomat on tullut kotiini niin kauan kuin muistan, siis lapsuudesta lähtien. Lapsena 1960-luvulla Hesari ei hirveästi kiinnostanut, eikä sekään mitä lehteä naapurissa luettiin, joillekin tuli aamulla Demari joillekin Uusi Suomi, mutta yhtään perhettä en muista jolle olisi tullut Kansan Uutiset saati Hufvudstadsbladet. Paljon myöhemmin opin, että Hoplan lukijoita oli ympäristössä (Helsingin keskustassa) siihen aikaan melko paljon.

Nyt noista lehdistä on poissa vain Uusi Suomi, mutta sekin elää netissä. Vaikka lehdet ovat jäljellä, mikään ei sanomalehtimaailmassa ole niin kuin 1960 -, 70 – tai edes 80 -luvulla (tässäkään asiassa). Vuosikymmeniä sitten lehdet olivat suuruusluokaltaan lähempänä toisiaan. Vaikka Hesari oli silloinkin suurin lehti se ei ollut ylivoimainen. Jos Hesarin arvostelija haukkui jonkun, Uuden Suomen arvostelija saattoi kirjoittaa samasta kehut. Sanoma osakeyhtiön päätuote oli Hesari ja sivutuote Ilta-sanomat, niin ja tietysti (suomenkielinen) Aku Ankka, joka tuli aina keskiviikkoisin. Kotini oli aivan Sanomapainon ja Hesarin toimituksen naapurissa, jotka silloin olivat Ludwiginkadulla, aamuyön tunteja rytmitti Sanomapainoon paperia tuovat ja lehtiä vieneet kuorma-autot.

Sanoma ei ollut vielä silloin media-konserni, media-sanaa ei silloin edes käytetty, Sanoma oli lehtikustantaja ja YLE hoiti liikkuvan kuvan ja äänen. Helsingissä ja muuallakin Suomessa järjestettyjen konserttien ja tapahtumien arvosteluita kirjoittaneet eivät yleensä olleet sidoksissa esiintyjiin tai/ja järjestäjiin, vaikka kaveruus- ja vihamiessuhteita varmaan olikin.

Nyt sama ”mediakonserni” järjestää tapahtumat ja tapahtuman arviot sekä luo tapahtumasta mahdollisesti CD/DVD/Bluray/ levyt ja verkkostriimaukset sekä televisio- radiotaltiot, podcastit yms.

Suomessa mediakonserneja ovat Sanoma Oy, Mainos TV3 ja YLE. Ne kaikki toimivat omissa tuotannoissaan sekä tuottajina, arvostelijoina että hyödyn saajina ja koska pelkäävät tappioita pelaavat varman päälle.

Asiat menevät tylysti suurin piirtein niin, että ensin mediakonsernissa luodaan projekti eli tuote, joka voi olla vaikka teinitähti tai televisio-ohjelma.  Sen jälkeen tuotteelle luodaan elinkaari, jonka aikana aikataulun mukaan tapahtuvat projektiin kuuluvat tapahtumat, kuten konsertit ja levyt. Lopuksi tietysti käydään projektin vaiheet läpi, jotta mahdollisista virheistä ja onnistumisista voidaan ottaa opiksi. Ja koska projektin vaiheet ovat tarkkaan dokumentoitu, voidaan onnistuneesta projektista tehdä niin sanottu formaatti, jota voidaan edelleen myydä. Suurin osa Suomessa esitetyistä mediaprojekteista on muualta ostettuja formaatteja.

Projektien tuottajina ovat aina isot mediatalot, koska onnistuminen vaatii ns massamedioiden eli vanhanaikaisesti sanottuna massaviestimien käyttöä. Tuottajilla täytyy olla ”hallussa” kaikki mahdolliset mediatyypit eli valtakunnallinen ja paikallis- tv, – radio, verkkolehdet ja muut nettimediat kuten some, paperilehdet, videomainokset kaduilla ja teillä sekä muut ulkomainospaikat jne. Projekti käynnistyy massiivisella mainos- ja esittelykampanjalla kaikissa edellä mainituissa välineissä, sillä myydään vaikka koulupoika teini-idoliksi, miksei vaikka lehmän elämää jos niin päätettäisiin. Jo tämä vaihe on niin kallis, että siihen ei tavallisilla tapahtumajärjestäjillä ole mitään mahdollisuutta.

Se mikä asiasta tekee musiikin- ja viihteenkuluttajan kannalta tylsää on, että kaikki tehdään voiton maksimoinnin ja varmistamisen periaatteella niin, että mahdollisimman moni hyväksyy tuotteen. Päätöksen tekee siis ”kauppias”, mutta usein hän on ”vanhamuusikko”, jolla on vanhoja kavereita, joilla on kavereita…
Mutta kuten jo mainitsin, melkeen mikä tahansa menee kaupaksi, kun sitä riittävästi tuodaan medioissa esille.

Valoa tilanteeseen tuo se, että suurin osa nykyään tuotetusta musiikista on pienten tuottajien tuottamia, omakustanteita, jolloin niiden taiteellinen taso voi olla erittäin hyvä tai huono, mutta ei koskaan voiton maksimoinnin periaatteella tehty. Ongelma on kuitenkin edelleen se, että suureen julkisuuteen on vaikea päästä ilman suuria rahoja tai kavereita, joilla on yhteys niihin. Valitettavasti paskakin pääsee joskus julkisuuteen pelkästään siksi, että on jonkun ”tärkeän” kaveri.

Poikkeuksia kuitenkin on, siis niitä, jotka eivät ole mediatuotteita kuten pianisti Iiro Rantala sekä Sara-Marie Pietarsaaresta, joka ohitti koko Suomen media-alan hyväveliverkoston ja pääsi nopeaan ja suureen julkisuuteen USA:ssa ilman suomalaisia musiikkivienninedistämissysteemejä, jotka pääasiassa tekevät menestyksellä mitattuna nollatulosta.

Hesari silti tulee edelleen aamuisin postiluukusta, kaikki sen kulttuurijutut eivät ole puffausta ”oman talon” tuotteisiin, vaikka aika moni on.