Rokkibändissä kavereiden kanssa.

Tapasin Facebookissa erään vanhan soittajaystäväni serkun. Bändi jossa hänen serkkunsa kanssa soitin oli rokkibändi, joita urallani on todella vähän. Vaikka olen tehnyt muusikkona tuhansia keikkoja, niistä vain muutama on ollut ns rokkikeikka. Siitäkin huolimatta, että ihan pikkupojasta lähtien olisin halunnut olla rokkibändissä.

Miksi bändit sitten eivät olleet rokkibändejä? Luultavasti siksi, että musiikkia harrastavat kaverit ovat soittajan asia numero yksi. Nuoruusvuosieni kavereista aika harva harrasti musiikkia. Yhden Sakarin kanssa suunnittelimme bändiä koulun pihalla joskus 12-vuotiaina, bändin nimi olisi ollut The Nimless. Sakari ei osannut soittaa mitään, eikä kumpikaan meistä myöskään osannut englantia sillä luulimme, että nimi tarkoittaisi Suomeksi nimetön.

7 ja 8 luokalla luokkakaverinani oli Remun veli Ari Aaltonen, joka oli innoissaan isonveljen Steelers bändistä. Mutta Arikaan ei vienyt minua rokkipiireihin, vaikka pelasti minut kerran saamasta turpaan.

Soitonopiskelua 24/7

Kaverit eivät vieneet minua musiikkiin, eikä sen puoleen mihinkään muuhunkaan harrastukseen. Lapsuuden ja varhaisen nuoruuden soittokaverini olivat isä, isoveli ja isoveljen kaverit. Oman ikäisiä soittokavereita sain vasta 15-vuotiaana aloittaessani soitto-opinnot soitto-oppilaana, mutta siellä meille kaikille oli jo valmiiksi asetettu soittoputki, joka tähtäsi sotilassoittajan uraan, ja siitä rokki oli kaukana (monen sotilassoittajan asenne oli kyllä aika rock).

Nykyään sotilassoittajat soittavat melkein mitä tahansa musiikkia, mutta 1960-70 -luvuilla oltiin vielä aika konservatiiveja sotilasmusiikin suhteen.

Sivustoni historiaosiossa olen kertonut, että sotilassoittajan urakin loppui ennen kuin oikeastaan alkoi (vaikka olin melkein 3 vuotta soittokunnassa soitto-oppilaana ja varusmiehenä!), sillä siirryin Sibelius-Akatemian sotilasmusiikkiosastolta Akatemian yleiselle osastolle.

Musiikin opiskelu siviilissä ei sekään tuonut kohdalleni rokkibändiä, sillä uusien opiskelukavereiden kanssa soiteltiin klassista musiikkia sekä jazzia.

Soitolla voi myös tienata

Tässä vaiheessa, ja aika varkain, mukaan kuvioihin tuli raha. Soitin ensimmäiset keikkani, joista sain palkkioksi rahaa. Samalla opiskelu- tai oikeastaan tutkintojensuoritusmotivaatio alkoi hiipumaan. Rahaa sai etupäässä sellaisista keikoista, joissa oli maksavaa yleisöä ja sitä oli ns tanssimusiikin parissa. Noina aikoina soitin myös viikottain St Urho’s Pubissa Bottalla, mutta se oli tradjazzia ja siitä sai vain olutta palkaksi.

Rokin korvasi kohdallani siis jazz, jota soitin aika monessa bändissä, koska niissä oli kavereita. Jazzissa oli jotain samaa progea kuin rokissa. Monet sen ajan ulkomaiset bändit, joita diggasin, liikkuivat jazzin ja rockin välillä, kuten englantilaiset Colosseum ja Nucleus ja amerikkalaiset Chicago ja Blood, Sweat & Tears. Ihailin myös monia 70-luvun alun suomalaisia progerokkibändejä kuten Noidannuoli, Jigsaw, Wigwam ja Kalevala.

Rokkibändiin

Muutaman tuhannen tanssikeikan jälkeen noin vuonna 1982 vihdoin koitti aika, jolloin pääsin rokkibändiin. Se johtui vain ja ainoastaan siitä, että kohtasin vihdoin kavereita, jotka soittivat rokkia. Ensimmäinen ja ehkä tärkein rokkikaveri löytyi hyvin läheltä, hän oli silloinen vaimoni. Olimme soittaneet yhdessä tanssimusiikkia ammattibändeissä Suomessa, Ruotsissa sekä laivoilla näiden maiden välillä. Niillä keikoilla lipesimme joskus ja loppuaikoina melko useinkin rokin ja rhythm ‘n bluesin puolelle, mistä tuli aina välillä sanomista varsinkin joissain perinteisissä tanssimusiikkiravintoloissa.

1982 kesällä olin x- vaimoni Katin kanssa Alppipuistossa kuuntelemassa Musta Maija -yhtyettä (unohdettu rokkibändi, joka raivasi tietä sovinnollisimmille bändeille, kuten Tavaramarkkinat ja Tarharyhmä). Musta Maijassa soitti bassoa Ani Marttiini. Ani oli varmaan viehättävin basisti, jonka olin nähnyt ja soitti sitä paitsi hyvin. X-vaimoni tutustui Aniin Musta Maijan Ellun kautta, ja pian Anista tulikin melkein kuin perheenjäsen meille. Perustimme Katin ja Anin kanssa bändin, jossa Kati oli solisti, Ani basisti minä rumpali. Muita soittajia eli kitaristeja eri aikoina olivat mm Mikko Lehmonen, Kari “Wälly” Helander ja Jusa Tuominen. Bändi esiintyi nimillä Pearly Cat, Tigerita ja Kati Virto -band. Olin vihdoin rumpalina  rokkibändissä.

Peruskokoonpanossa, jota kutsuttiin Tigeritaksi olivat Kati, Ani ja minä. Eniten kitaristina taisi olla Wälly, joka jossain vaiheessa joutui kuitenkin keskittymään enemmän perheeseen. Tällä bändillä osallistuimme Pop SM -kisoihin vuonna 1983, Vantaan osakilpailussa tulimme toiseksi, voiton vei Hannu Leidenin bändi, joka ei ollut Havana Black. Herätimme kyllä huomiota, mikä poiki meille keikan Uuden Vuoden aatoksi Vanhalle, ja mikä merkittävintä sen hetken merkittävin rock-manageri, Lido Salonen, innostui bändistä.

Muita bändissä eri aikoina soittaneita muusikkoja olivat mm kitaristi/basisti Lauri Sydänmaanlakka (Katin eno) ja basisti Pete Nurmi.

Teimme joitakin studioäänitteitä, mutta noiden aikojen onnellisin tapahtuma – tyttäremme syntymä, johdatti minut taas rahan pariin eli pois rokin piiristä. Toisaalta tyttären syntymä oli tapahtuma, jota en vaihtaisi edes rokkiin. Valitettavasti myös Tigerita hiipui, Katilla olisi ollut kysyntää, hän soitti mm Tumppi Varosen bändissä bassoa, mutta yhteistä bändiä ei koskaan enää tullut.

Kati Virton eli Tigeritan (PearlyCat) Everybody’s Got the Blues, suomeksi.
Disco City 10.

Spotifysta löytyy myös (Rollareiden) Under My Thumb Katin eli Pearly Cat’n versiona (Tigerita).

https://open.spotify.com/track/4Qj4bhlDcUUH20lOkwkMMF?si=4efb1fb86ca148df

Myöhemmin iän myötä olen huomannut piirien joko pienenevän tai sulautuvan, sille olen yllättäen saanut työskennellä monen vanhan rokkarin kanssa. Elämään kuuluu blues ja soittajienkin elämä on sattumista ja kavereista kiinni.

Tekninen virtuositeetti, jonkun soittimen hyvä hallinta vaatii hyvin paljon yksinäistä työtä, siinä vaiheessa kaverit saattavat olla jopa haitaksi, mutta yhtään bändiä ei synny ilman kavereita, paitsi niitä joissa soitetaan rahasta, mutta niihinkin pyydetään ensin kavereita ja sitten virtuooseja.

Musiikkioppilaitosten tärkein tehtävä on luoda kaveripiirejä, ja samalla varmistaa, että niistä ei synny kuppikuntia.