Historia osa 5, 1975-1976

Keikkoja ja “oikeita töitä” sekä varusmiespalvelus.

Kun 1974 syksyllä tein vielä paljon soittokeikkoja ravintoloissa ympäri Suomen, niin paine siihen, että olisin enemmän kotona Helsingissä kasvoi. Minulla ja Katilla ei ollut vielä omaa asuntoa, niinpä kun Kati oli Helsingissä asuimme vanhempieni luona Yrjönkadulla. Se oli muuten ok, mutta äitini ja (tuleva vaimoni) Kati eivät tulleet oikein hyvin juttuun. Yrjönkadun asunnossa oli neliöitä n 100, mutta käytännössä vain huone ja keittiö, me asuimme Katin kanssa keittiössä olevassa alkovissa. Asunnon tuuletus hoitui kahden ikkunan kautta, joista toinen oli olohuoneessa ja toinen keittiössä, jossa olevassa alkovissa siis Katin kanssa nukuimme. Keittiön ikkunasta tuli tulevan miniän ja anopin valtataistelun kohde, kun toinen halusi ikkunan kiinni niin toinen halusi avata sen, niinpä ikkuna suljettiin ja avattiin useita kertoja yön aikana.

Onneksi Kati sai “oman” asunnon Pakilasta, erään rouva Helven luota, jonka tytär oli huilisti Ilpo Mansneruksen puoliso. Ilpon tunsin siitä, että hän piti tunteja Sotilasmusiikkiosastolla Sibelius-Akatemiassa. Kati ei tullut kovin hyvin toimeen myöskään rouva Helven kanssa, joten asuttuaan Pakilassa muutaman kuukauden hän muutti keväällä 1975 alivuokralaiseksi Mannerheimintie 54:n, vastapäätä tulevaa oopperataloa.

Tammikuussa 1975 menin taas ns. päivätöihin. Siihen aikaan työtä oli melko helppo saada, ainakin jos rima ei ollut kovin korkealla ja omisti kuorma-auton ABC-ajokortin. Ensimmäinen työpaikkani oli jakeluautonkuljettaja Helsingin Kaukokiidossa. Kaukokiito oli Metsälässä, jonne oli valmistunut suuri Maaliikennekeskus alueella (jonne nyt rakennetaan pohjois-Pasilaa) oli myös Finnexpress, jossa Kati työskenteli. Kaukokiidossa en viihtynyt pitkään sillä kontrasti muusikon työhön oli kertakaikkiaan mahdoton, työt alkoivat aamu seitsemältä. Aika Helsingin Kaukokiidossa oli kuitenkin hyödyllinen, sillä siellä oikeastaan opin ajamaan autoa. Jo pelkästään paketti- tai kuorma-auton peruuttaminen rekoille suunniteltuun laituriin oli haastava. Rekkoja matalammille autoille oli rakennettu lastauslaiturille koroke ts pukki, jolle auto piti peruuttaa. Pukki oli kaksi noin renkaan levyistä lankkua, joihon piti osua vauhdilla jos halusi saada auton lastauslaiturille. Pukki oli tammikuussa yleensä jäässä, joten ilman vauhtia ei päässyt ylös ja liian kova vauhti taas täräytti auton perän laiturin reunaan, joka rikkoi auton takavalot. Niin kävikin muutaman kerran, mutta lopulta opin peruuttamaan myös ylämäkeen.

Kaukokiidon jälkeen keväällä 1975 menin Suomikallio oy:n varastomies/autonkuljettajaksi. Suomikallio oli mukava työpaikka, kahden pariskunnan yhteisyritys, joka toi maahan peruukkeja ja hiustenhoitovälineitä. Suomikallion merkittävin tuotemerkki eli brändi oli Vidal Sassoon peruukit ja tuotteet. Työetuihini kuului Toyota Hiace pakettiauto, jota sain melko vapaasti myös vapaa-ajalla käyttää. Joskus sain lainaksi myös talon jomman kumman myyntimiehen Toyota Corollan, joka tuntui todella hienolta autolta oman käytetyn Kuplan jälkeen. Ainoa pieni miinus Suomikalliolla oli se, että toisen omistajapariskunnan mies (ei Suomikallio) oli alkoholisti. Alkoholistin vaimo ja herra Suomikallio kielsivät minua hakemasta hänelle aamu- ja päiväoluita alakerran maitokaupasta, mutta enhän minä voinut pomolle sanoa, että en hae, kun hän huomaamattomasti työnsi kaljarahat käteeni ja sanoi, haepas poika oluet. Niinpä tämä juoppopomo oli aina iltapäivästä pienessä sievässä, onneksi hän oli juopuneena ystävällinen. Hän oli kuulemma ollut huippu myyntimies aikoinaan. Peruukkeja vietiin säännöllisesti mm. Kuokkasen peruukkiliikkeeseen Kansallisteatterin viereen, moniin kampaamoihin ja Pukeva Kappakeskuksen ensimäisessä kerroksessa silloin olleeseen Vidal Sassoon myyntipisteeseen, jota hoiti juopon osakkaan englantilainen vaimo. Joskus tärkeille asiakkaille toimitettiin peruukkeja myös kotiin, mieleen on jäänyt erityisesti peruukin toimitus Lauttasaareen Ella Eroselle. Kun pääsin oven taakse ja soitin ovikelloa ei vähään aikaan tapahtunut mitään. Lopulta ovi aukesi juuri sen verran, että pienessä pahvilaatikossa ollut peruukki mahtui oven raosta. Mitään kuittauksia tai tavaranvastaanottopaperia ei tullut. En tiedä maksoiko Ella Eronen peruukeistaan, mutta kai hän oli sen luokan diiva ja julkkis, jonka ei tarvinnut miettiä mitään niin rahvaanomaista kuin rahaa.

Katin kämpillä..

Katin asunto Mannerheimintie 54:ssä oli huone melko värikkään hevosurheilua harrastavan perheen luona. Asunto oli vastapäätä Oopperaa, jonka paikalla oli siihen aikaan iso hiekkakenttä. Usein kun olin Katin luona parkkeerasin Kupla-volkkarini hiekkakentälle, jota siihen aikaan sanottiin Sokeritehtaan tontiksi.

Kati oli, varsinkin hiukan juotuaan, aika hankala eikä antanut periksi kun jotain sai päähänsä. Joitakin viikkoja ennen häitä vietimme iltaa viiniä juoden Katin Manskun kämpillä. Isäntäperhe oli jossain, joten kämppä oli tyhjä ja siellä oli tarkoitus viettää myös yö. Illan mittaan viini kävi aika vähiin, Kati halusi että jatketaan iltaa jossain muualla ja minä taas halusin jäädä kämpille. Kati ei antanut periksi, joten hän otti lähes tyhjän viinipullon ja lähti ulos, mutta otti huomaamattani avaimeni mukaansa. Kun huomasin että avaimet on viety, en uskaltanut ilman niitä lähteä mihinkään, joten jäin odottamaan Katia.


Vietin asunnossa levottoman yön, Kati ei tullut yöllä takaisin ja ehdin jo maalailla vaikka mitä kauhukuvia. Aamulla hän vihdoin tuli kotiin. Hän kertoi, että oli mennyt suuttuneena viinipullon kanssa Manskun toisella puolella pysäköitynä olevaan Kuplavolkkariini, ja kun oli kylmä oli käynnistänyt moottorin, jossa oli ykkösvaihde päällä ja törmännyt viereiseen autoon (koko isolla kentällä ei ollut muita autoja). Tämän kolarin oli nähnyt joku yöliikkuja joka oli soittanut poliisit, jotka tulivat ja pidättivät Katin rattijuopumuksesta ja ajokortittomana ajosta epäiltynä. Kuplan avaimet olivat jääneet poliisille (Töölön poliisiasemalle), josta minun piti hakea ne. Minua kuulusteltiin siitä, olenko luovuttanut auton avaimet ajokortittomalle ja juopuneelle henkilölle. En ollut, joten en saanut syytettä, mutta Kati sai syytteen ja tuomittiin nuorena henkilöna lieventävien asianhaarojen vallitessa (meni lämmittelemään autoon ja oli siksi käynnistänyt moottorin) sakkorangaistukseen.
Vuosia myöhemmin Katilla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon hän myös menehtyi.

Aquila

Joskus 74-75 tutustuin East Bottom Dixiemenin pianistin Antti Ruokosalmen kautta tanssi-bändiin nimeltä Aquila, jossa Antti soitti pianoa. Minä menin laulavaksi rumpaliksi bändiin, mutta omaa settiä ei minulla vielä ollut, joten ostin silloin ensimmäisen oman rumpusetin. Se oli Amati-merkkinen, valmistettu jossain silloisessa “Itä-blokissa”, ei ollut kovin kaksinen. Parantelin settiä päällystämällä sen bassarin ja tomit (2 kpl) keittiö/kylpyhuone-kaapelia muistuttavalla DC-Fix muovilla. Rumpuseteistäni enemmän täällä.

Aquilassa soittivat lisäkseni Jorma Pitkänen (voc/bass), Antti Ruokosalmi (pno), Martti Lauhio (sax) ja trumpetisti, jonka nimeä en nyt muista, mutta myös trumpetisti Harri Aavaharju oli jotenkin niissä kuvioissa mukana. Aquila teki keikkoja suhteellisen tiheään tahtiin mm Bottalla ja KY:llä. Aquilasta alkoi myös minun ja Jorma Pitkäsen ystävyys, minusta ja Katista (silloinen vaimoni) ja Jorman vaimosta Aulikista tuli hyvät ystävät, olimme paljon tekemisissä. Ystävyydestä teki arvokkaan myös se, että emme koskaan käyttäneet alkoholia yhdessä (Jorma ja Aulikki olivat absolutisteja), joka oli suuri plussa siksi, että Kati ei hallinnut alkoholin käyttöä.

Kesällä 1975 oli minun ja Katin häät Pallivahan kirkossa Turun Runosmäen kupeessa. Häät olivat pienet ja aivan perhepiiriisä. Kesällä 1975 tein vain joitakin satunnaisia keikkoja lähinnä Aquilan kanssa. Työ peruukkiliikkeessä vaihtui kesällä työhön Helsingin poliisilaitoksen keskuskortistossa. Se liittyi siinä mielessä musiikkiin, että isäni, joka oli ollut Poliisien soittokunnassa sen ensimmäisestä kokoonpanosta lähtien, hommasi minulle työn. Siihen aikaan kaikilla poliisisoittokunnan soittajilla oli joku ns. “oikea työ” poliisilaitoksella, josta palkka tuli. Isän ns. päivätyö poliisilaitoksella oli (ulkomaan)passitoimisto, mutta minä muistan lapsuudesta vain soittokunnan. Minulle työ poliisilaitoksella osui siihen aikaan, että lykkäykseni varusmiespalveluksesta oli loppumassa. Olin anonut aikoinaan lykkäystä opiskelujen vuoksi, mutta nehän olivat jääneet keikkaputken vuoksi tauolle.

Minulla ei ollut ns. “pätevää syytä” hakea enää lykkäystä, joten työ poliisilaitoksella kesti vain 1976 helmikuuhun, mutta armeijan jälkeen olisin voinut palata poliisilaitokselle. 1975 Poliisien soittokunnan kapellimestari oli Arthur Fuhrman, joka saatuaan tietää että olin aloittanut työt “laitoksella” kysyi haluaisinko varusmiespalveluksen jälkeen tulla soittokuntaan. En mennyt soittokuntaan enkä edes poliisilaitokselle töihin, vaan armeijan jälkeen jatkoin ravintola- ja laivasoittajan uraa.

Rannikkojääkäripataljoona Upinniemi

Menin 1976 helmikuussa suorittamaan varusmiespalvelua Upinniemeen Rannikkojääkäri pataljoonaan, varusmiespalvelus oli alussa hyvin ankeata.

Menin junalla Kirkkonummen asemalle myöhään illalla (ennen puolta yötä piti olla paikalla). Sieltä meidät vietiin kuorma-auton lavalla Upinniemeen ja siellä edellen varusvarastolle, josta jokainen sai säkillisen vaatteita ja muuta armeija-sälää. Armeijan varastoon jätettiin kaikki omat vaatteet, ne saisi takaisin varusmiespalveluksen jälkeen. Yöksi päästiin kasarmille nukkumaan, yö oli levoton sillä osa alokastovereista oli melkoisen humalassa tullessaan. Aamuherätys tapahtui kuudelta siten, että tuvan ovi potkaistiin auki ja keskusradiosta pärähti soimaan Johnny Liebkindin “Ihana aamu”. Olo oli kuin vangilla, ei saanut liikkua vapaasti eikä edes puhelimeen päässyt. Joka paikkaan mentiin ryhmässä ja ulkona juostiin, kuntoa tuli, mutta jotenkin jäi sellainen tunne, että itsetunto halutaan viedä ja joiltakin se menikin.

Koska elämä armeijassa oli tosi ankeata halusin päästä mahdollisimman nopeasti “lomalle”. Viikonloppulomalle päästääkseen piti suorittaa hyväksytysti ns. lomakokeet. Tähtäsin siis siihen, että ns. lomakokeet menisivät hyvin, itseasiassa edes sotilaskotiin (Sotku=sotapoikien kahvila) ei päässyt jos ei pärjännyt “iltavapaa” -testeissä.

Upiniemessä juostiin paljon, joten kunto nousi heti aluksi, ei tosin mitenkään superhyväksi, mutta niin hyväksi että lomakokeet menivät hyvin. Lomakokeissa oli aika suuri paino asioilla, jotka olin oppinut jo 2 soitto-oppilasvuoden aikana eli käyttäytymissäännöt armeijassa, arvomerkit yms. Lomakokeissa taisin kaiken kaikkiaan olla komppanian kolmanneksi paras, se tuntui hyvältä, sillä pääsin 2 vkon palveluksen jälkeen 1. kerran lomalle. Myöhemmin tämä “pinkoilu” oli minulle haitaksi, sillä halusin päästä varusmiespalveluksesta 8:lla enkä 11 kuukaudella ja parhaat joutuivat pääsääntöisesti reservialiupseerikouluun eli olemaan armeijassa 11 kuukautta.

Upinniemestä ei ole paljon kerrottavaa, siellä oli ankeata, mutta muutamiin hyviin tyyppeihin törmäsin siellä. Useampi tyyppi voi todella huonosti, armeija oli selvästi liian ahdistava monelle, mutta siihen aikaan varusmiespalvelusta oli vaikea kiertää. Ensimmäisen loman jälkeen toin vetopasuunan mukanani kasarmille ja pyysin lupaa käydä harjoittelemassa Upiniemen kirkossa, jossa kuulemma aiemminkin muusikot olivat saaneet harjoitella. Sain luvan harjoitteluun, eräs parhaista puolista siinä oli se, että saatoin käyttää kirkon wc:tä, olin nimittäin ensimmäisen viikon ns paskantamatta, koska en viihtynyt tarpeilla yhteisvessassa. Kirkko siis tarjosi sekä hengen että ruumiin nautintoja.

Sotilasvala

Varusmiesten peruskoulutus loppui ns. sotilasvalaan, joka on juhlallinen tilaisuus ja kuten armeijan juhlissa aina, soittokunta oli paikalla. Soittokunta tuli Dragsvikistä, ja siellähän oli paljon minulle tuttuja soittajia ja mikä parasta kapellimestari oli vaihtunut minulle vähän etäiseksi jääneestä Arvo Forsbergistä soittajakoulusta tuttuun Matti Pelanderiin. Jutellessani soittokunnan soittajien kanssa kävi ilmi, että voisin suorittaa loput varusmiespalveluksestani Dragsvikin soittokunnassa, olihan se minulle tuttu jo soitto-oppilasajalta (1968-69).

Ennen Dragsvikiin siirtoa olin kuitenkin ns peruskoulutuskauden Upinniemessä. Rannikkojääkärin peruskoulutus sisälsi mm ojassa ryömimistä täydessä varustuksessa, vartiointia pimeässä metsässä, juoksua joka välissä ja jonkin verran ns. teoriatunteja. Komppaniassa oli viikottain “hälytys”, joka tarkoitti, että mukaan otettiin kaikki “tarpeellinen” eli oman kaapin sisältö, juostiin jonnekin metsään, jossa oli varustetarkistus. Minulta puuttui kerran lusikkahaarukka-yhdistelmä, joten se piti (juosten) hakea komppaniasta ja tulla takaisin tarkistukseen (metsässä).

Siirto oli kuitenkin kaatua “menestykseeni” Rannikkojääkäripataljoonan 1. komppaniassa. Olin lomakokeiden jälkeen osaamiseltani komppanian parhaimmistoa (en varmaankaan kunnon osalta), ja minulla oli lisäksi korkeakouluopintoja takana ja minulle oli kuulemma varattu paikka reservialiupseerikoulussa.
Lopulta Uudenmaan prikaatin päällikkö eversti Stewenin tuella minut siirrettiin Rannikkojääkäri pataljoonasta Uudenmaan prikaatiin. Dragsvikissä olin virallisesti “kirjoilla” viestikomppaniassa (signal kompaniet), mutta sain asua soittokunnassa, joka oli suomenkielinen.

Dragsvikin varuskunta soittokunta, dvs Dragsvik garnisonorkester

Upinniemeen verrattuna Dragsvik, siis soittokunta, oli kuin lepokoti. Minulla oli oma huone, jossa kävi siivooja

Armeijan jälkeen

Tweet #https://twitter.com/mikko_v