Historia 4 noin 1971 – 1974


Ravintola- ja keikkamuusikkona

Ilman ravintolamuusikkona työskentelemääni aikaa keikkamääräni olisivat ehkä kolmanneksen siitä, mikä on toteutunut. Ravintolamuusikko -termi sai 70-luvulla ammattiyhdistysmerkityksen kun muutamat aktiivit muusikot päättivät perustaa Ravintolamuusikot ry:n kesällä 1970. Ravintolamuusikot olivat osa Musiikkialan Ammattiliittojen Federaatiota eli MAFfia.
Ravintolamuusikon ammatista, sen noususta ja tuhosta on Ahti Nikkonen tehnyt väitöskirjan.

2014 syyskuussa ravintolamuusikkojen vuonna 1974 ensimmäisen kerran sovittu työehtosopimus lakkasi olemasta. Syynä oli se, että enää ei ollut sopijapuolia.

Minun ravintolamuusikkourani ajoittuu noin vuosien 1971-1996 väliselle ajalle. Tuona ajanjaksona tein ajoittain muitakin töitä, joista usein palasin takaisin ravintolamuusikoksi, pelkästään ravintola- ja laivamuusikon töitä tuosta ajasta tein noin n 10 vuoden ajan. Vuosina 1984 – 96, tein ravintolakeikkoja muiden töiden, pääasiassa opetustyön, ohessa.

Laskin joskus, että näihin vuosiin mahtuu kymmeniä eri nimisiä yhtyeitä, en millään muista kaikkien nimiä. En muista edes niiden monien muusikoiden nimiä, joiden kanssa soitin. Sen voi sanoa, että hyvät ja toisaalta helvetin huonot muusikot ovat ehkä jääneet parhaiten mieleen.

Meeri Peimola ja MAF

Kerroin historia 3 osassa siitä, miten tapasin Meeri Peimolan. Meeri antoi minulle vauhdikkaan alun sekä ravintolamuusikon että AY-aktiivin uralle.  Meeri työskenteli Musiikkialan Ammatti-yhdistysten Federaation eli MAF:n toimistossa, joka 71 keväällä oli Töölössä Minervankadulla, mutta muutti myöhemmin Kruunuhakaan Meritullinkadulle. Koska ensimmäinen bändi, jossa tein ravintolakeikkaa oli Meerin pojan Markun kvartetti oli selvää, että minäkin liityin Ravintolamuusikot ry:n, joka taas kuului HRHL-liittoon (Hotelli- ja ravintolahenkilökunnan liitto).

Markku Peimolan kvartetti

Ensimmäinen keikka Markku Peimolan kvartetilla oli Hangossa ravintola Maretissa vappuna 1971, sitä ennen olimme tehneet koe-esiintymisen ravintola Mustassa Kissassa Lahdessa. Lahden keikka tehtiin varmaan jotain manageria varten, enkä muista oliko keikasta hyötyä, vaikka se menikin hyvin. Toukokuussa 1971 soitimme kuukauden mittaisen keikan ravintola Pohjankaaressa Riihimäellä. Soitimme 5-6 iltaa viikossa ja asuimme 3 huoneen ja keittiön bändi-asunnossa, samassa talossa, jonka toisessa kerroksessa Pohjankaari oli. Ensimmäinen kuukausi ravintolamuusikkona meni hyvin, söimme joka päivä ravintolassa aamiaisen, lounaan ja illallisen. Päivällä kulutimme aikaa kaupungilla ja joskus myös harjoittelimme. Vanha suomalainen tanssimusiikki tuli tutuksi, sitä ja iskelmiä piti Pohjankaaressa soittaa, mutta soitimme myös sen ajan hittejä, sekä ravintolaan ehkä hiukan liian progea Blood Sweat & Tearsia ja Chicagoa. Sen ajan huonosta ravintolamuusikkojen kohtelusta kertoo tosin se, että eräänä iltana tullessamme syömään ennen keikan alkua, meille ilmoitettiin, että tänään on ravintolassa vieraileva bändi, meille siitä ei ollut kerrottu. Luultavasti progeohjelmistomme oli liikaa vanhalle naishovimestarille, joka ehkä ihan silkasta vittuilun halusta tilasi paikalle lempiorkesterinsa, vaikka ravintolalla oli sopimus meidän kanssa. Jouduimme roudaamaan lavan tyhjäksi, mitään korvausta peruutetusta keikasta emme saaneet, edes AY -yhteydet eivät meitä auttaneet. Kokoonpanossa olivat minun lisäksi Markku P. koskettimet Markun veli Ilkka Peimola rummut ja Nalle Hagelberg basso. Kuukausi yhteissoittoa paransi bändiä, mutta tuolla kokoonpanolla ei keikkoja enää tehty.

Markku Peimolan kvartetti 1971. Kuvassa Markku ja Ilkka Peimola (päällekkäin), allekirjoittanut sekä oikealla Basisti Nalle Hagelberg
Markku Peimolan kvartetti 1971. Kuvassa Markku ja Ilkka Peimola (päällekkäin), allekirjoittanut sekä oikealla basisti Nalle Hagelberg

Kesällä 1971 kävin ensimmäistä kertaa Pori Jazzeissa festarivieraana soittokaverini Ellin (Martti Leiwo) ja jonkun muun kanssa, mieleen jäi Wanda Warska ja Andrej Kurylevizc sekä Isomäen erittäin täysi leirintäalue, missä telttailimme. Ahtaassa soputeltassa vieressäni nukkui Metku niminen tyttö, jonka kanssa yritin yöllä tehdä tuttavuutta. Aamulla herätessäni teltassa oli huomattavan väljää, Metku kahden kaverinsa kanssa oli jättänyt teltan ja minut, mutta ei puhelinnumeroa. Seuraavana vuonna olin siellä jo esiintymässä Tapiolan yhteiskoulun big bandin kanssa, majoitus oli paikallisen koulun luokkahuoneessa, eikä Metkua näkynyt.

Loppuvuoden ’71 opiskelin Helsingin konservatoriossa, tein päivätöitä ensin kesällä SOK:n teknokemiallisella tehtaalla ja sitten syksystä seuraavaan kevääseen Musiikki-Fazerilla ja soitin vanhaa jazzia Carl Gustav Krokforsin East Bottom Dixiemenin kanssa ja uutta (jazzia ja muuta progea) Arkistonhoitajan ja muiden kokoonpanojen kanssa.

Arkistonhoitaja sai nimensä siitä, että harjoittelimme Metsähallituksen arkistonhoitajan huoneessa. Yhtyeessä soittivat eri aikoina mm Nono Söderberg, Kari Veisterä, Timo Tonttu Aittokallio, Martti Elli Leiwo sekä kuvassa näkyvät allekirjoittanut (as), Reijo Väliaho (drs), Leo Bessonoff (tp) sekä Tuokko niminen saksofonisti.
Arkistonhoitaja sai nimensä siitä, että harjoittelimme Metsähallituksen arkistonhoitajan huoneessa. Yhtyeessä soittivat eri aikoina mm Nono Söderberg (gtr), Kari Veisterä (sax/fl), Timo “Tonttu” Aittokallio (drs), Martti “Elli” Leiwo (gtr), Heikki Kalso (gtr), Erkki “Porkki” Karbin (bass) sekä kuvassa näkyvät allekirjoittanut (as), Reijo Väliaho (drs), Leo Bessonoff (tp) sekä Tuokko niminen saksofonisti.

Tapiolan yhteiskoulun big band

Keväällä 1972 minua kysyttiin (pasunistiksi) Tapiolan yhteiskoulun bigbandiin ja vastasin kysymykseen kyllä. Siitä alkoi lyhyt, mutta tiukka oppimis- ja keikkaputki, jonka jälkeen olin huomattavasti kokeneempi muusikko. Tapiolan yhteiskoulun bigbandiin taidettiin ensin kysyä veljeäni Ilkkaa, joka jonkun vuoden päästä sinne menikin, mutta yhtyeen nimi oli muuttunut Tapiola BigBandiksi.

Tapiolan yhteiskoululla oli 1970-luvulla jo mainetta musiikkikouluna, jonka isoimpana tähtenä oli Erkki Pohjolan luotsaama kuoro. Martti “Mape” Lappalainen oli koulun toinen musiikinopettaja, mutta Mapen musiikillinen maailma erosi merkittävästi Erkki Pohjolan maailmasta. Mape oli myös keikkaa tekevä muusikko, jolla oli paljon muusikkokavereita ja suhteita eri puolille suomalaista kevyen musiikin kenttää. Minä tulin Tapiolan yhteiskoulun bigbandiin soittamaan 1. pasuunaa, sitä oli aiemmin soittanut Leo Glad, joka oli jäänyt pois orkesterista, 2. pasuunaa soitti Juhani Komulainen. Harjoittelimme usein koulun voimistelusalissa ja välillä myös musiikkiluokassa, ohjelmistossa oli Count Basien ja muiden kuuluisien bändien big band-standardeja sekä kotimaista jazz-rokkia kuten Tuomo Tanskan One Amorous Ameba. Haasteellisin soittaa oli Palle Mikkelborgin bändille tekemä moniosainen teos. Tapiolassa harjoiteltiin kovasti, lisäksi monet huippumuusikot meille kävivät pitämässä tunteja mm Paroni Paakkunainen, jonka teoksia myös soitettiin, Pentti Lasanen, Heikki Sarmanto ja Kai Backlund. Siihen aikaan TYBB oli merkittävä kouluttaja, bändi oli melkein kuin koulun ulkopuolella oleva erityismusiikkiluokka, jossa oli “oppilaita” myös koulun ulkopuolelta, esiinnyimme jossain määrin myös koulun tilaisuuksissa.

Minä ja Jyrki Nummi Lontoossa 1972, Tapiolan Yhteiskoulun Big Bandin Lontoon keikan vapaa-aikana.
Minä ja Jyrki Nummi Lontoossa 1972, Tapiolan Yhteiskoulun Big Bandin Lontoon keikan vapaa-aikana.

Samoihin aikoihin (70-luvun alussa) Klaus Järvinen aloitteli Oulunkylässä omaa pop ja jazz -musiikkiin erikoistunutta musiikkiopistoa, mutta Tapiolassa sillä oli niihin aikoihin hiukan “juntti” maine, vaikka osin samat muusikot, jotka Järvisen koulussa opettivat (mm Kaj Backlund), opettivat myös meitä. Tapiolassa tunnit olivat kyllä aika extempore pohjalta, aika adlibia, mutta ehkä juuri siksi niistä pidettiin. Tapiolan yhteiskoulun bigbandissa tutustuin moniin vielä nykyäänkin vaikuttaviin muusikoihin kuten Teemu Salminen, Pekka Mesimäki, Juha Tikka, Tomi Parkkonen, Jyrki Nummi, Matti Riikonen.  Ehkä eniten niihin aikoihin olin tekemisissä trumpetisti Simo Salmisen kanssa, joka on jo menehtynyt. Simon kanssa usein harjoiteltiin yhdessä kaikkea mahdollista Herb Alpertin tijuana musiikista Blood Sweat & Tearsiin ja klassisista brassband -kappaleista Clarke – Boland bigbandin kappaleisiin. Simo soitti myös bigbandista muodostetussa pienemmässä Diamond  Brass -yhtyeessä, jolla pääasiassa säestimme Tapani Kansaa.

Tapiolan yhteiskoulun Bigband oli jazzorkesteri, ainoat poikkeukset olivat Tapani Kansan “Sunshine” -kesäshowssa soitetut iskelmät. Omissa konserteissa ei koskaan soitettu muuta kuin jazzia.

Pori Jazz 1972

Tapiola big bandin ja allekirjoittaneen ensimmäinen vierailu soittajana Pori Jazzeilla oli kesällä 72  Pori Jazz 1972. Ennen Pori Jazz keikkaa Tapiolan yhteiskoulun bigband piti n viikon mittaisen kesäisen harjoitusleirin Lappajärven Halkosaaressa Etelä-Pohjanmaalla. Halkosaari oli tuohon aikaan tunnettu ja melko iso tanssipaikka, meidän harjoitusviikko päättyi Tapani Kansan Sunshine -kesäshow esitykseen jonka jälkeen siirryimme suoraan Poriin. Halkosaaresta mieleen on jäänyt asuntomme, joka oli tanssilavan vieressä, siellä oli myös nuorehko nainen, joka teki meille ruokaa koko siellä olo aikamme. Hänellä oli varmaankin muutama kiusallinen hetki kun nuoret vähävaatteiset pojat heräsivät aamiaiselle, mutta ei hän juuri meistä välittänyt. Eräänä päivänä joku sai päähänsä, että pitäisi käydä kysymässä löytyisikö Lappajärven keskustasta pilveä ja löytyihän sitä. Pilveä poltellen ja Emerson, Lake & Palmeria kuunnellen vietimme sitten erään kauniin kesäillan kalliolla maaten, minä, basisti Tolvanen, Jyrki Nummi ja Tomi Parkkonen, muistan että Simo Salminen paheksui syvästi holtittomuuttamme, joka jatkui pilven ja punkun merkeissä vielä Pori jazzeissakin.

Pori Jazzin keikka oli TYBB osalta menestys, keikat menivät hyvin ja saimme paljon myönteistä huomiota. Lauantai aamuna soitimme Kirjurin luodolla ns aamiaiskonserttia, meitä kuunteli aivan lavan edessä Cannonball Adderleyn bändi.

Tapiolan yhteiskoulun Big Band Lontoossa

Lontooseen mentiin Gatwickin lentokentälle Finnairin tilauslennolla, jossa mukana oli myös Erkki Pohjolan luotsaama Tapiolan kuoro, Erkki P meni lennon aikana ohjaamoon ja kuulutti että kone on kaapattu, se oli hauska vitsi siihen aikaan.

 

Gatwickistä bändi jatkoi junalla Victoria –asemalle, jossa meitä vastassa oli joku Mapen tuttu (mies) joka vei meidät metrolla Bullstrode streetille,  jossa oli NMKY:n retkeilymaja. Asuimme kaikki samassa isossa huoneessa (kuin Harry Potterin dormitory J), jossa oli kerrossängyt.

NMKY:stä muistan erään aamun, bändin makuusali oli hiljainen, mutta yht’äkkiä salin pariovet paukahtivat auki. Sisään tulivat Mape ja (muistaakseni) Jukka Niemi, jotka haltioissaan kertoivat olleensa naisisssa. Heidän kertomustaan kuunnellen aloimme pikku hiljaa herätä muukin bändi kun ovi paukahti taas auki. Sisään tuli jonkinlaisessa leobarditakissa, joka oli osittain auki, eikä sen alla näyttänyt olevan mitään, vihainen tummahko nainen. Hän heilutteli kädessään 100 markan seteliä ja huutaen että ei hänelle mitkään Monopoli-rahat kelpaa. Nainen vaati pojilta maksua. Tilanne oli niin surrealistinen, että en muista miten se päättyi, nainen kuitenkin poistui paikalta ja huoneeseen jäi joukko hämmästyneitä suomalaispoikia.

NMKY:ssä oli yhteinen olohuone kaikille. Retkeilymajassa asui myös tyttöjä. Rakastuin saksalaiseen Regina Stotz –nimiseen tyttöön, sillä seurauksella, että kun hän lähti takaisin Saksaan minun keikat menivät todella huonosti, ikävä oli kova eikä soitto maittanut, enkä enää koskaan Reginaa tavannut.

 

NMKY:n olohuoneessa myös harjoittelimme koko bändillä ja Ilmo Ranta ihastutti läsnäolijoita klassisilla pianokappaleilla. Pitkätukkaine Ilmo oli söpö poika, joka herätti myönteistä huomiota varsinkin tytöissä.

Lontoossa keikkoja oli 4.

  1. Suomen Lontoon suurlähetystössä, siellä oltiin enemmän kiinnostuneita Lasse Virenistä kuin meistä, mutta soitimme setin lähetystön pihalla.
  2. Koulussa jossain Lontoon länsiluoteessa ehkä Nottinghillin tienoilla. Muistan näyn kun tulimme koulun pihalle; kiusaajat työnsivät pää edellä jotain onnetonta poikaa roskatynnyriin. Se ei ollut hienostokoulu. Koulukonserttimme oli oppilaille päivän viimeinen tunti, joten he antoivat raikuvat aplodit heti alkuun, jotta pääsisivät kotiin. Aplodeista huolimatta soitimme koko setin.
  3. Keikka oli jossain urheilukerhon Pubissa Lontoon ulkopuolella, soittajia oli enemmän kuin yleisöä.
  4. Keikka oli Pubissa Margery streetillä. Nimi jäi mieleen koska taksikuski vei meidät Margaret streetille, kuski väitti että niin pyysimme, lopulta pääsimme oikeaan osoitteeseen hiljaiseen pubiin Margery streetillä. Muistan sieltä pari tyttöä, joihin yritin tutustua huonolla menestyksellä (ja englannilla). Soitimme pari settiä hiljaiselle pubille.

Näiden lisäksi vierailimme porukalla Oxford streetillä 100 clubissa, jossa meidät esiteltiin (vaikka emme soittaneet), SoHon Ronnie Scott –clubissa sekä jossain ihmepubissa Regent streetillä, siellä tapasimme jonkun keikkajärjestäjän tai vastaavan.

Asuinpaikkaame Bullstrode streetillä lähin pubi oli Golden Eagle Marylebone lanella, jossa vietimme aikaa päivittäin.

Vierailimme myös isossa HMV:n levykaupassa Oxford streetillä sekä mm Dobells levykaupassa Shaftesbury avenuella.

Tapani Kansa ilmestyi ensimmäisen kerran harjoituksiin joskus loppu keväästä 1972. Sen paremmin Tapani Kansan kuin Tapiolan yhteiskoulun Big Bandinkään (myöh. Tapiola Big Band) taholta ei ole juurikaan tuotu esiin tätä yhteistä historiaa, ehkä se koetaan lose/lose -tilanteeksi, vaikka kyllä siitä varmaan kaikille käytännön hyötyä syntyi, jos ei muuten niin ainakin kokemuksen muodossa.

Tapani Kansalla oli siis kesällä 1972 “Sunshine Show” -niminen show. Ohjelmistossa oli Tapanin siihenastisten hittien lisäksi mm Beatles -potpurri, Rock -potpurri, My Way (Frank Sinatran). Gilbert O’Sullivanin Alone Again suomeksi, mutta eri sanoilla kuin laulun niihin aikoihin levyttänyt Fredi, Tapsa lauloi Pertsa Reposen tekemillä sanoilla. Oma suosikkikappaleeni oli Love Grows Where My Rosemary Goes, jonka suomenkielinen nimi taisi olla Rakkaus kukkii. En muista kuka teki bigband -sovitukset Tapanin kappaleisiin, ehkä Kaj Backlund tai Mape Lappalainen.

Muistini mukaan ensimmäinen keikka oli Kouvolan lähellä olevalla lavalla, joka oli aivan Kymijoen rannassa. Kesän aikana kiersimme noin 3 viikkokeikan tahdilla Suomea etelästä pohjoiseen ja lännestä itään Tapanin bussilla, joka oli Pohjolan Liikenteen vanha, ei ihan täysikokoinen, bussi. Kesällä 1972 siis noin 40 lavakeikkaa Suomessa ja muutama Ruotsissa. Kuskina oli usein nuori mies, joka otti hyvännäköisen tyttöystävänsä mukaan keikkamatkoille.  Osa soittajista (nuoria miehiä) oli melko kiinnostunut kuskin tyttöystävästä eikä sitä mitenkään yritetty peitellä varsinkin kun tiesimme, että kuski oli naimisissa, mutta ei tämän tyttöystävän kanssa. Mustasukkainen kuski viritti lopulta ohjaamon ja matkustamon väliin verhon, jotta emme pääsisi tiirailemaan tyttöystävää. Silloin kun kuski ei ollut mustasukkainen tai tyttöystävä ei ollut mukana joku yleensä istui tai makasi (usein Simo S.) auton moottorikopalla, siitä näki hyvin. Aika usein vauhti oli kuitenkin niin kova, että istuminen ilman turvavöitä auton edessä vaati rohkeutta.

Koska soittajia ja muuta porukkaa oli bussissa usein aikamoinen liuta – Kansan veljeksistä mukana olivat Tapsan lisäksi usein myös Kalle ja Juppi,  piti aina keikalta lähtiessä tsekata, että kaikki ovat mukana. Aina ei tsekkaus onnistunut tai sitä ei edes tehty. Kerran trumpetisti Jukka Niemi soitti minulle keikan jälkeisenä päivänä kysyen kuulumisia. Hänen kuulumiset olivat sellaiset, että mentyään keikan jälkeen ostamaan tanssilavan kioskilta makkaraa huomasi hän bussiin palatessaan, että bussi oli jo lähtenyt. Porukka oli sen verran unissaan, että Jukan puuttumista ei kukaan huomannut. Onneksi oli kesä ja keikka jossain Varsinais-Suomessa, josta hän liftaamalla pääsi lopulta kotiin Tapiolaan monen tuntia kestäneen liftausmatkan jälkeen. Kännykkäaikana tuollaista ei kovin helposti enää tapahdu.

Kesäkiertueen kakkossolisti oli Kari Fall, jonka bravuureita tuona kesänä olivat Blood, Sweat & Tears kappaleet And When I Die sekä Lucretia MacEvil.

Tapani Kansan Sunshine-kesäshown pienempi tanssibändi, jolla Kansaa säestettiin aina kevääseen 1973. Tässä kuvassa mukana mm Simo Salminen (vas) Pekka Mesimäki ja Vakkilainen keskellä ja allekirjoittanut oikealla.
Tapani Kansan Sunshine-kesäshown pienempi tanssibändi, jolla Kansaa säestettiin aina kevääseen 1973. Tässä kuvassa mukana mm Simo Salminen (vas) Pekka Mesimäki ja Vakkilainen keskellä ja allekirjoittanut oikealla.

TK & Diamond Brass

Kesän 1972 jälkeen soitto Kansan taustalla jatkui Diamond Brass nimisellä, pääosin Tapiolan yhteiskoulun bigbandin soittajista, muodostetulla yhtyeellä aina loppukevääseen 1973, jolloin Tapani suoritti myös varusmiespalvelusta.

Joitakin muutoksia bändissä tapahtui mm sähkökitaraa tuli soittamaan Juha Björninen, joka oli Kansan veljesten tuttu Kymenlaaksosta, bassoa Vesa Määttä, kitaraa Timo Vakkilainen, joka myöhemmin vaikutti mm. Vanha Isäntä -yhtyeessä ja laulusolistiksi tuli Api, eli Antti-Pekka Tulkki. Vesa, Ari ja Api olivat kaikki Tapiolasta, espoolaisia siis. Varsinkin bändin lopputaipaleella talvella ja keväällä 73 bändissä vaihtuivat soittajat melko tiheään.  Muunmuassa rumpali Reijo Väliaho, kitaristi Heikki Kalso, basisti Erkki Karbin soittivat bändissä sen loppuaikoina.

Kysyin kerran Storyvillen takahuoneessa tapaamaltani Juha B:ltä, vieläkö hän muistaa minut, yli 30 vuoden takaa, Tapani Kansan bändistä? Ei muistanut minua, eikä Tapanikaan ilmeisesti herättänyt mitään positiivistä mielleyhtymää, sillä Juha ei sanonut mitään. En tiedä mitä olisi vaikenemisesta pitänyt tulkita, mutta ilman Tapsaa Juhan tie studiomuusikoksi olisi ollut paljon vaikeampi jollei suorastaan mahdoton. Wikipediakaan ei tiennyt Juhan muusikonuran alkutaipaleesta mitään, vaikka ilmeisesti ensimmäiset studiosessiotkin hän teki T Kansan levyillä. Yritin tarkistaa asian Juhan virallisilta www-sivuilta, mutta niiden virkasuhde on näemmä päättynyt.

Niin paljon kuin Tapani Kansa varsinkin muusikoita ärsyttää on hän kuitenkin ollut monen muusikon kohdalla (kuten minun) merkittävä linkki ammattilaisuuteen, vaikka ei tietenkään ainoa.

Tapani Kansasta on juttuja varmaan enemmän kuin muista iskelmälaulajista yhteensä ja Tapsan bändeissä on aina tapahtunut. Osa legendoista on legendoja, mutta aika monella tarinalla on totuuspohja. Hauskimmat “tapsamuistot” ovat sattumuksia ja kohelluksia, mutta ei Tapsa mitenkään ilkeä meille ollut.

Mieleen painuvimmat t.kansa-muistot itselläni ovat jotenkin ehkä ällöjä. Ensimmäinen liittyi Saarijärveen, Kukonhiekan lavaan, Sammy Babitzinin kuolemaan ja patenttipihviin.
Olimme menossa Kukonhiekan lavalle Kansan bussilla ja pysähdyimme Jyväskylässä syömään. Minä söin jauhelihapihvin, jonka nimi oli patenttipihvi. Tauon jälkeen jatkoimme Saarijärvelle ja matkalla ylitimme sillan, jolla Sammy Babitzinin kuolemaan johtanut onnettomuus oli tapahtunut viikkoa aiemmin. Keikka alkoi normaalisti, soitimme Diamond Brassilla ekaa settiä kun minulle tuli todella huono olo. En ehtinyt takahuonetta pidemmälle kun tuli molemmista päistä. Lavalle ei silloin tullut juoksevaa vettä, joten ainoa pesu- ja siivousväline oli talouspaperi. Onneksi sitä riitti. Muut soittivat kun minä ja Tapani siivosimme takahuonetta patenttipihvin jäännöksistä. Itse asiassa vaikea kuvitella tämän päivän iskelmätähtiä Tapanin tilalle tuohon kiusalliseen tilanteeseen, mutta Tapsa siivoi ja lauloi settinsä kuin mitään ei olisi  tapahtunut.

Toinen muisto liittyy Kemiin ja hotellihuoneeseen, jonka jostain syystä jaoin Tapsan kanssa. Tapsalla ehkä oli peräpukamia, hän nimittäin pyysi minua katsomaan, että näkyykö niitä kun hän pyllistää, mutta en katsonut. Olin jo itse sängyssä ja hänen sänky oli siinä vieressä, peräpukamista ei sen jälkeen puhuttu. Se oli outoa, mitään erikoista ei tapahtunut, vaikka jossain nettikeskusteluissa tilanne on nähty jotenkin eroottisena. Ne jotka ovat Tapsan kanssa olleet tekemisissä tietävät, että outoja asioita tapahtuu.

Sekin on jäänyt mieleen, että kun Tapsa maksoi keikkapalkat yleensä käteen bussissa hän aina minun kohdalla runollisesti sanoi “Virron Miksa on jätkä, jolla on hyvä liksa”. Liksa oli yhtä huono kuin tuo runo.

Eräs viimeisimmistä keikoista Tapsan kanssa oli Ruotsissa, muistaakseni Tukholman lähellä Sundbybergissä. Ruotsinsuomalaisten tanssipaikka, joka oli tupaten täynnä, niin kuin Tapsan keikat siihen aikaan muutenkin olivat. Keikalla ennen Tapsan showta olin tauolla bändin 2. solistin Apin kanssa tanssipaikan baarissa kun eräs tuntemattomaksi jäänyt nainen istui syliini. Istuin itse melko syvällä sohvassa, josta oli muutenkin paha nousta saati sitten isokokoinen ja halukas nainen sylissä. En päässyt naisen alta tarpeeksi nopeasti ja menin lavalle myöhässä Tapsan jo alettua shownsa. Soitin silloin siis pasuunaa ja ajattelin, että kun hiivin takaa lavalle sitä ei Tapsa huomaa, mutta huomasi. Myöhästymiseni lisäksi Tapsaa ärsytti juopunut bändin laulusolisti, aiemmin mainittu Api, jonka laulamisesta ei sinä iltana tullut mitään.
Tapsan rangaistus Apille oli palkan menetys ja minulta hän pidätti osan palkasta. Aiemmin hän oli vaatinut basistin vaihtamista, en muista miksi. Näistä koko bändi ärsyyntyi Tapsalle ja ärsyyntyminen purettiin yöpaikkana olleeseen luokkahuoneeseen. Työnsimme mm ilmanvaihtohormeihin tyynyjä, kaadoimme juomaa lattialle (ei tietenkään viinaa, vaan limsaa) osan tyynyistä silppusimme ja sotkimme huoneen muutenkin. Sehän oli tyhmää. Seuraavana päivänä lähdimme Tapsan bussilla Tukholmasta kohti Norrtäljeä, josta Viking-autolautalla Suomeen. Löysimme bussista nipun Tapanin ihailijakuvia ja kirjoitimme jokaiseen pisshuvud ja heitimme ne kattoluukusta maantielle. Sekin oli tyhmää.

Ainoa konkreettinen muisto tuosta ruotsinreissusta on kuva, jossa Inga Sulin istuu vieressäni Tapsan bussissa. Hän oli menomatkalla samalla laivalla menossa omalle keikalle jonnekin Ruotsiin. Pääsin nukkumaan Ingan hytin lattialle – olisin päässyt viereenkin, mutta en mennyt vaikka olin häneen vähän ihastunut, enkä ollut ainoa.

Inga Sulin ja allekirjoittanut matkalla Tukholmaan Tapani Kansan bussilla.

Tapsan bändissä viettämäni ajan eräs “tähtihetki” oli kun esiinnyimme jollain lavalla Olavi Virran kanssa Juhannuksena 1972. Olaville se ei ollut tähtihetki, hänet talutettiin keskelle lavaa, enkä muista että hän olisi laulanut mitään. Seisoi hetken tuettuna ja talutettiin pois, alle kuukausi siitä 14 heinäkuuta 1972 Olavi Virta kuoli.

Tapasin viimeisen kerran Tapani Kansan Helsingissä pääesikunnassa, jossa hän kaiketi suoritti varusmiespalvelusta. Pyysin varmaan bändin puolesta anteeksi Tukholman tapahtumia ja hän lupasi myös parantaa käytöstään soittajia kohtaan, mutta en tiedä paransiko, sillä sen koommin en Tapsaa nähnyt. Soittajien tarinoiden mukaan parannusta Tapsan käytökseen ei ole tullut, mutta enpä ole itsekään aina niin esimerkillinen ollut.

1973 Kalevi Falk, Katri-Helena ja Musta Pörssi.

Loppukeväällä 1973 jäin pois Tapiolan yhteiskoulun bigbandista ja myös Tapani Kansan ja Diamond Brass -yhtyeen yhteistyö loppui. Samaan aikaan Katri-Helenalle kasattiin taustabändiä ja rumpali Heikki Vennola taas kasasi uutta Kalevi Falk -kokoonpanoa (Kalevi Falk -nimistä ei bändissä koskaan ollut). Tunsin Hessun veljeni kautta, joka myös oli soittanut Falkin bändissä. Kalevi Falk kvintetti oli hajonnut pasunistiveljeni ja fonisti Pentti Lahden siirtyessä muihin hommiin. Minun lisäksi uuteen Kalevi Falk-bändiin tulivat fonisti/huilisti Kari Veisterä, joka oli minulle tuttu Sibelius-Akatemiasta ja Arkistonhoitajasta sekä kosketinsoittajaksi Timo Kalaoja. Timoa kävimme kuuntelemassa jossain maaseuturavintolassa, jossa hän soitti Vaarin baaribändi nimisessä triossa. Basisti Jussi Mikkola ja rumpali Vennola olivat siis vanhasta Falkin bändistä. En tiedä mistä sai alkunsa Katri-Helenan ja Kalevi Falkin yhteistyö, mutta Kari Veisterä oli soittanut jo aiemmin Katri-Helenan Mustapörssi -yhtyeessä, jota nimeä myös meidän kokoonpanostamme välillä käytettiin. Vaikka olimme pääasiassa Katri-Helenan taustabändi teimme keikkaa myös mm. Carolan (Standertskjöld) sekä Paula Karppasen kanssa, joka oli tuttu 60-luvun Tuula ja Paula duosta. Paula oli solistimme Tukholmassa kun soitimme melkein 6 viikkoa putkeen ravintola Berns salongerissa, josta lisää täältä.

Katri-Helenan kanssa soitin kesästä 1973 aina kevääseen 1974, bändin nimi vaihtui tilanteen mukaan Kalevi Falkista Mustaan Pörssiin, mutta kokoonpano pysyi suurin piirtein samana.

Tapani Kansan keikkoihin verrattuna Katri-Helenan keikat olivat paljon rauhallisempia, vaikka yleisöä niissä oli aina tasaisen paljon. Tyhjille saleille emme soittaneet, mutta Tapsan keikoille tyypillistä rähinäjengiä Katrin keikoilla ei yleensä ollut. Katrin bändissä olin alussa vielä pelkkä pasunisti, mitä nyt joskus konga-rumpuja löin, mutta tuleva urani laulavana rumpalina sai alkunsa Katrin bändissä. Aloitin ensin taustalaulajana ja koska olen tenori ja pystyn laulamaan falsetissa lauloin stemmoja usein Katrin (äänen) yläpuolelta, esimerkiksi Uriah Heep -kappaleessa Easy Livin’, jota Katri lauloi keikkasetissään. Ensimmäinen oma soololauluni oli Beatlesien Let It Be. Muistan vieläkin kuinka jännitin ensimmäistä Let It Be:tä keikalla, mutta pikku hiljaa lauluohjelmistoni kasvoi niin, että joskus 70-luvun lopulla olin monessa yhtyeessä ainoa laulaja ja lauloin koko illan ohjelmiston.

Keikoille mentiin Katrin Hanomag Henschel pikkubussilla, jota usein ajoi Jorkka-niminen kuski, joka oli mukava ja herkkä kovanaama. Erään laivamatkan aikana Jorkka opetti minua nyrkkeilemään (en oppinut) ja minä opetin Jorkalle ruotsia, eikä hänkään oppinut. Kun laivamatkan jälkeen ajoimme Tukholmassa kohti keikkapaikkaa (ehkä suomalaistemkin suosima Bal palais) Jorkka oli sen verran kännissä, että ei pystynyt ajamaan joten rumpali Heikki V. ajoi autoa, mutta Jorkka – joka istui apumiehen paikalla ja oli “oppinut ruotsia”, roikkui ikkunasta puoliksi ulkona ja huusi aina naisen nähdessään “fooja knulla”. Kukaan ei Jorkan pyyntöön vastannut, mutta suomalaisen bändin auto kyllä herätti huomiota. Joskus myöhemmin tapasin yllättäen Jorkan, joka moikkasi minua sementtiautosta. Istuin hetken Jorkan kyydissä kun hän haki sementtiä Jätkäsaaresta, silloin siellä oli tavarasatama ja sementtitehdas. Satama siellä on yhä, mutta ei sementtitehdasta (ainakaan siinä paikassa missä silloin) ja minä asun siellä.

Katri-Helenan keikat 1973 olivat yleensä lavoilla, ensimmäinen taisi olla Lahden Suurlavalla ja siellä oli vielä takahuoneessa mukana Katrin silloinen miesystävä juontaja Matti Paalosmaa, joka kuitenkin vaihtui melko pian bändin kosketinsoittaja Timo Kalaojaan.

Minä ja Katri-Helena keikkabussin edessä jossain päin Suomea.
Minä ja Katri-Helena keikkabussin edessä jossain päin Suomea.

Kesä 1973 jäi mieleeni aurinkoisena ja lämpimänä. Olin Katri-Helenan ja bändin kanssa joka viikko keikalla jossain päin Suomea. Katri-Helenan bändissä oli hyvä olla ja hän oli jo silloin niin suuri tähti, että keikkapaikatkin olivat paremmasta päästä. Kävimme kesän aikana varmaan kaikilla isoimmilla tanssilavoilla Suomessa sekä myös Ruotsissa ruotsinsuomalaisten tanssipaikoissa. Monissa paikoissa hänellä oli vakkari-faneja, jotka tunsivat hänet henkilökohtaisesti. Katrin suurin hitti sinä kesänä oli ehkä “Nuoruus on seikkailu”, jolta kesä ’73 näin jälkikäteen tuntuukin.

1973 alkukesästä ennen kuin Timppa K. oli tullut bändiin muistan lämpimän kesäpäivän Luumäen motellilla, jossa hiekkaranta oli aivan motellin vieressä, eikä se ollut autio. Bändistä ainakin minä ja Katri olimme rannalla, aurinko paahtoi ja aurinkorasvaa kului. Makasimme rannalla vierekkäin kun Katri pyysi minua laittamaan aurinkorasvaa selkäänsä, hiukan ujona ja arkana niin teinkin ja jatkoimme makoilua. Aikani rannalla Katrin vieressä aurinkoa otettuani otin rannassa olevan inkkarikanootin ja lähdin melomaan järvelle. Katri ui perääni ja yritti kanoottiin kyytiin, mutta kanootti tietysti kaatui ja yhteisestä kanoottiretkestä tuli yhteinen uimareissu rantaan kanootti väärin päin keskellämme.

Pian tämän seikkailun jälkeen Timo Kalaoja tuli bändiin. Katri ja Timo viihtyivät lähes ensitapaamisesta hyvin yhdessä eikä aikaakaan kun he jo seurustelivat. Kesän 1973 mukavin viikko oli ehkä se, jonka vietimme Joensuun ympäristön lavoilla pitäen tukikohtaa joensuulaisessa hotellissa. Keikkojen lisäksi vietimme myös vapaa-aikaa yhdessä bändin ja Katrin kanssa, teimme mm retken eräälle uimarannalle (kuva alla) ja kävimme Katri-Helenan vanhempien kotona, jonne ei ollut kovin pitkä matka Joensuusta.

Oikealta; Katrin keikkakuski Jorkka + vaimo, Timo, Katri ja allekirjoittanut retkellä joensuulaisella uimarannalla. Tässä vaiheessa Katri ja Timo jo seurustelivat.

Vuosi Katri-Helenan bändissä oli mieluisaa aikaa, mutta 1974 keväällä Katrin keikkoja ei juuri enää ollut sillä Katrin odotti ensimmäistä lasta. Minun kohdalla Katri vaihtui hiukan pienempään tähteen Eija-Sinikkaan, mutta häntä säestettiin jo eri bändillä.

Kalevi Falk kvintetin ehdottomasti merkittävin keikka minulle oli yli viisi viikkoa putkeen eräässä Tukholman hienoimmista ravintoloista eli Berns Salongerissa, mutta siitä on täällä ihan oma juttu.

Mikko Virto 5

Kalevi Falkin jälkeen (Falk kyllä jatkoi jonkin aikaa, mutta eri kokoonpanoilla) perustimme kaverien Välmyn (Heikki Kalso gt) ja Porkin (Erkki Karbin bass) kanssa bändin, jonka nimeksi lopulta tuli mielikuvituksellisesti Mikko Virto 5 eli kvintetti, kosketinsoittajaksi tuli “Rääpäle” eli Kimmo Piiroinen ja trumpetiksi/rumpaliksi Markku Leinonen eli “Pomppa”. Se oli myös ensimmäinen bändi jossa soitin rumpuja, pasuunan lisäksi.

Ensimmäinen kuukauden keikka MV5 bändillä oli Rovaniemellä silloisessa Polar Rovaniemi hotelli/ravintolassa. Se oli niihin aikoihin Rovaniemen modernimpi tanssiravintola, jossa soitettiin uudempaa tanssimusiikkia ja vähemmän ns. vanhaa tanssimusiikkia, jota soitettiin naapurin Pohjanhovissa. Polarin keikalla oli kosketinsoittajana Juha Flinck, jonka kuuluisin ansio lienee se, että hän sävelsi ja sanoitti Suomen edustuskappaleen “Muistathan” vuoden 1972 Eurovision laulukilpailuun, jossa sen esittivät Päivi Paunu ja Kim Floor.

Olin ollut joulukuussa 1973 Rovaniemen Polarissa Kalevi Falk -yhtyeen kanssa, jossa olin nuorin jäsen, muut olivat vanhempia ja osasivat minua paremmin hoitaa suhteita Polarin vakioasiakkaisiin eli paikallisen sairaanhoito-oppilaitoksen opiskelijatyttöihin. Niitä suhteita tuntui riittävän. Kalevi Falk -yhtye sai melkoisen suosion Rovaniemellä. Itsekin rakastuin erääseen sairaanhoitajaopiskelijaan.

Mutta Mikko Virto -kvintetissä ei ollut harjaantuneita naistenmiehiä ja se kuului palautteessa.

Rovaniemellä oli sairaanhoito-oppilaitos, jonka oppilaat suosivat noina aikoina Polar -Rovaniemen yläkerran tanssiravintolaa. Jostain syystä bändimme ei herättänyt innostusta näissä Polarin vakioasiakkaissa. Itse yritin jatkaa suhdetta joulukuussa ’73 siellä tapaamani tytön kanssa, mutta toukokuussa ’74 ymmärsin että ei ole mitään suhdetta. Meidän bändistä kertakaikkiaan puuttui sellainen vetovoima, joka olisi tehnyt vaikutuksen paikallisiin tyttöihin.

Palaute bändistämme oli tyrmäävää, “laulavat kuin sonnilauma”, “ihan väärä ohjelmisto”. Muistan, että hotellin johtaja piti minulle oikein puhuttelun asiasta. Loppukeikasta selvisimme harjoittelemalla uutta ohjelmistoa ja jollain tavalla saimme lopulta tytötkin puolellemme, ehkä säälistä.

Mikko Virto 5 Polar Rovaniemen katolla toukokuussa 1974. Vas: Mikko, Juha Flinck, Markku Leinonen, Erkki Karbin ja Heikki Kalso.
Mikko Virto 5 Polar Rovaniemen katolla toukokuussa 1974. Vas: Mikko, Juha Flinck, Markku Leinonen, Erkki Karbin ja Heikki Kalso.

Pomppa oli ollut soitto-oppilaana kuten minäkin ja meillä molemmilla oli sitä kautta tuntuma rumpuihin, Pomppa myös omisti rumpusetin jollaista itselläni ei silloin vielä ollut. Joissakin kappaleissa soitimme myös kahdella torvella, jolloin rummuissa oli yleensä kitaristi Välmy. Olin jo aiemmin ollut keikka-asioissa Artistit oy:n hommissa, joten niin jatkettiin tälläkin bändillä, Artisteilla bändiä myi Wille Katz, joka oli legendaarisen kitaristin Herbert Katzin rumpali veli. Tapani Kansan keikoilta Artistit oy ei ollut tilittänyt veroja ja kun kysyimme silloin (Tapsan bändin aikoihin) asiaa johtaja Antti Einiöltä hän vastasi, että “jos ei työt kiinnosta, menkää kotiin räkiin kattoon”. Myöhemmin Artistit oy kyllä taisi tilittää verot, mutta työeläkettä heiltä en nuoren ikäni vuoksi koskaan saanut vaikka varmaan joitakin satoja keikkoja heidän kauttaan tein.

Ensimmäiset keikat Mikko Virto 5 kokoonpanolla olivat laulaja Eija Sinikan säestyskeikkoja pääasiassa lavoilla, mutta myös eräässä kenkäkaupassa Imatralla ja Hotelli Hesperiassa. Kenkäkauppakeikka oli päivällä ja meitä oli siellä vain kaksi soittajaa ja Eija S. Se oli myös allekirjoittaneen ensimmäinen ja viimeinen keikka hanuristina.

Työtapaturma Hesperiassa

Hesperia, joka tunnetaan myös nimellä Crowne Plaza/Scandic Hesperia, oli 1970-luvun Helsingin ehkä kovatasoisin yökerho. Kuten alla olevasta ilmoituksesta (HS/maaliskuu 1974) näkyy, esiintyjät olivat pääosin Suomen ja maailman huippuja, mutta ns. välipäivinä saattoi olla muutakin tarjolla.

Pepe ja Paradise oli ollut keväällä 1974 putkeen muutaman kuukauden Hesperian yökerhossa, joka oli silloin uusi ja kaupungin ehkä suosituin yökerho. Eija-Sinikka oli iskelmälaulaja, joka lauloi kaikkea vanhasta tanssimusiikista iskelmään, mutta ei Hesperiassa silloin suosittua disco- tai ulkomaista popmusiikkia. Paradisella oli siellä valtava suosio, bändissä soittivat silloin mm Pave Maijanen bassoa, Heikki “Pedro” Hietanen kosketinsoittimia ja Markku Johansson trumpettia, muutkin soittajat olivat vanhoja ammattilaisia meihin verrattuna. Meidät buukattiin pariksi päiväksi Hesperian yökerhoon, koska seuraava varsinainen esiintyjä ( joku ruotsalainen rokkikokoonpano) ei päässyt alkamaan heti Paradisen jälkeen.

Eija-Sinikan yhtye, jolla esiinnyimme Hesperian yökerhossa Pepen ja Paradisen jälkeen. Vas: Erkki K, Mikko, Eija-Sinikka, Reijo Väliaho ja Heikki K.
Eija-Sinikan yhtye, jolla esiinnyimme Hesperian yökerhossa Pepen ja Paradisen jälkeen. Vas: Erkki K, Mikko, Eija-Sinikka, Reijo Väliaho ja Heikki K.

Voi sanoa, että tilanne oli meille kusinen, Paradise -suosittu ammattibändi, oli soittanut samalla lavalla noin 2 kuukautta yhteenmenoon, heidän rutiini oli siis valtava. Sitten samalle lavalle tullaan me, nuoret pojat bändillä, joka ei ole yhdessä tehnyt kuin muutaman keikan ja solistina humppatyttö. Pelkästään meidän pienehkö PA -vahvistinsetti, vanha rumpusetti, pienet kitara- ja bassovahvistimet verrattuna Paradisen isoon PA systeemiin, Hammond-urut + muut kiipparit, moniin lyömäsoittimiin ja muuhun lavalla olleeseen laitteistoon sai meidät näyttämään köyhiltä :-). Emme soittaneet varsinaisesti huonosti, mutta kyllä meistä nuoruus ja kokemattomuus näkyi, eikä solisti yhtään asiaa parantanut. Hesperian bändiasioista vastannut ravintolapäällikkö Reijo Tuomola totesi lakonisesti bändistämme “olkoon tämä työtapaturma”. Myöhemmin Hesperiassa esiintyivät mm Frank Zappa, Abba ja monta muuta suurehkoa tähteä ja siis minä 🙂

Kiersimme Mikko Virto 5 nimellä vuoden 1974 loppuun, mutta kesällä ’74 tein myös tuurauskeikkoja mm. Kalevi Falkin kanssa, eräällä tällaisella keikalla kesäkuussa tapasin tulevan vaimoni Katin. En tiedä oliko minulla jo vaimoasiat mielessä kun olin muutaman kerran Eija-Sinikan mukana keikalla ihan seuramiehenä vaikka suhtauduin hiukan naureskellen “tähtien” seurustelukumppaneihin. Minusta ja Eija Sinikasta ei tullut paria, mutta kuin tulevaa ennustaen vietin hetken hotellissa Eija-Sinikan kanssa, hotelli oli Turussa, Eerikinkadulla vastapäätä tulevaa anoppilaa.

Kesäkuussa 1974 ennen juhannusta olin Turussa Kalevi Falk -orkesterin kanssa, tuurasin orkesterin laulavaa tenoristia Pentti Lahtea, joka niihin aikoihin alkoi yhä enemmän tehdä ns. jazz-keikkoja. Keikat olivat Ikituuri-ravintolassa, Turun ylioppilaskylässä. Asuimme ravintola vieressä olleessa kesähotellissa ja tuolla keikalla tapasin tulevan vaimoni Katin, jonka eno Lasse Sydänmaanlakka soitti Falkin bändissä.

Kesä meni keikoilla ja seurustellessa, mutta elokuun lopulla menimme kolmeksi viikoksi Mikko Virto 5 -kokoonpanolla ravintola Meriniemeen Kotkaan, olimme kesäravintolan kesän ’74 viimeinen bändi.

Meriniemi ja paripyörä Transit

Sain ajokortin elokuussa 1974, en ollut hirveän kiinnostunut autoista, mutta ajokortin saamisen jälkeen kyllä innostuin asiasta. Ajoin ajokortin Saharin autokoulussa Etelä-Hesperian kadulla, halusin kuorma-autokortin, niinpä ajoharjoittelut tapahtuivat Bedford -kuorma-autolla, jonka lavan kyljissä luki V.Sahari. Mikko Virto 5 bändille oli sovittu keikka Kotkan Meriniemi ravintolaan syyskuuksi, ja sinne menimme tietysti omalla bändiautolla.

Mikko Virto & Eija-Sinikka

Lokakuun (1974) soitimme Vaasan Rantasipissä, jossa toisena bändinä yökerhossa oli pianisti Seppo Saren trionsa kanssa, triossa lauloi Sepon silloinen naisystävä. Rantasipissä säestimme mm. Tapio Heinosta, joka oli todella sympaattinen ja viksu kaveri sekä Marion Rungia, jonka shown aikana bändin pianistina oli legendaarinen pianisti Antti Hyvärinen, joka oli kova kertomaan tarinoita. Eräänä iltana nauhoitimme Marionin shown ja kuten meillä oli tapana kokoonnuimme keikan jälkeen Antti H. huoneeseen, kuunnellen hänen tarinoitaan ja tuona iltana myös nauhoitettua showta, jota Marion ei halunnut kuunnella. Antin tarinoista on jäänyt mieleen seuraava:
“Maanviljelijät juttelivat lannan hinnasta ja eräs isäntä, jolla oli terhakka vaimo ja vielä terhakampi nuori piikatyttö, kertoi että muutama päivä sitten hän olisi maksanut paskakasasta vaikka tonnin. Isännän nimittäin teki kovasti mieli naida piikatyttöä ja eräänä päivänä siihen tuli tilaisuus kun emäntä lähti käymään asioilla. Isäntä käytti välittömästi tilaisuutta hyväkseen ja meni liiteriin naimaan piikatytön kanssa. Mutta yllättäen kesken naimishomman isäntä näki, että emäntä kävelee pihaan. No isäntä siitä nopeasti veti housut jalkaan ja käveli muina miehinä emäntää vastaan sanoen hänelle “kävin huusissa”, johon emäntä vastasi “näytä paska, missä paska?” Silloin isäntä olisi ollut valmis maksamaan kourallisesta lantaa mitä tahansa.”

Marraskuun olimme Vääksyn Tallukassa, joka muuten oli melko tylsä keikka, mutta sinne meneminen jäi mieleen. Minullahan oli Ford Transit bussi ja sovin Seppo Sarenin kanssa, että maksua vastaan kuljetan hänen bändinsä Kiteelle. Ajoin siis ensin yhden bändin Vaasasta Kiteelle (560 km) ja sieltä takaisin Vaasaan (560 km) hakemaan oman bändin Vääksyyn, jonne oli Vaasasta n 380 kilometriä. En muista paljonko sain tästä kuljetuskeikasta, mutta muistan että kun pääsimme Vääksyyn ja aloitimme keikan, nukahdin lavalle, mutta jatkoin soittamista. Joulukuuksi tulimme Tapiola Garden hotelliin ja silloin asuinkin kotona. Tapiola Gardenissa meitä kuuntelivat ns normiasiakkaiden lisäksi usein myös mm Lasse Mårtensson ja Aarno Raninen, joka asui Haukilahdessa.

Kesäkuussa alkanut seurustelu Katin kanssa jatkui tiiviinä koko syksyn. Kati muutti Helsinkiin ja se loi paineita minulle pysyä kotona, mutta keikkoja ei talvella 1975 Helsingissä juuri ollut, joten jostain piti löytää ns. päivätyö.

Seuraava osa